Vaaran vyöhyke tuoksui urealta ja kettukarkeilta...

Eräs mummoista repäisi hihastani kuin se olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Tässä vaiheessa on todettava, että minun oli ymmärrettävä vanhuksia. Eläkepäivästä (siis siitä, kun ne tilille ansaitusti joskin liian pienissä määrin kopsahtavat) oli kulunut tasan viisitoista päivää. Eli viisitoista tai kuusitoista päivää kuukaudesta hieman riippuen oli odoteltava vielä seuraavaankin tilipäivään. Ei ole helppoa elämä vanhuksenakaan. Ei se ole pelkästään Lidlin ovella päivystämistä aamuseiskalta tai hopeateehetkiä iltapäivällä.

Noista syistä iäkkäämmät kanssaeläjäni olivat syystäkin hieman näreissään, kun heidän likimain puolen vuosisataa työhistoriaa seuranneet pienet kansaneläkkeet olivat kuluneet noihin valintamyymälän pelikoneisiin. Sitten minä tulen Gary Buseyn hymyni kanssa ja vain osittain pälvikaljuna paikalle ja napsin noista aparaateista muiden pelaajien kolikot kuin löyhästi kiinnikkeissään kasvavat marjat vain.

Vanhukset saivat siis napakan otteen tekstiileistäni, eikä arviolta 83-vuotiaan Esterin tatsissa ollut vuosien ajan purreen osteoporoosin aiheuttamaa pehmeyttä – päinvastoin. Olin ansassa, eikä tuo hartialinjojen Herkuleesta ja penkkipunnerruksen Lionel Messistä eli vartijamiekkosestakaan enää avukseni ollut. Hätähuudon sijasta pääsin vain vaimean parkauksen, josta Toni Wirtanen ei varmastikaan olisi turhan ylpeä. Vanhukset pitivät minua hallussaan. Hetkeen en ollut varma siitä, ottavatko he minusta maskotin vai tekevätkö he minusta elottoman sellaisen.

Yksi vanhempi rouva huusi ruokottomasti minua nimitellen, enkä viitsi tässä yhteydessä mainita hänen käyttämistään termeistä kuin ”ääliön” ja ”tolvanan”. Olin käynyt heidän reviirilleen, eikä minua totisesti aiottu tuomita tavanomaista oikeuslaitosta ja tuomitsemisproseduuria käyttäen. Olin heidän silmissään syyllistynyt varkauteen ja vieläpä törkeään sellaiseen. Tietysti etuna tässä on se, että ”heidän silmissään” sisältää jotakuinkin kaihia ja muita näkö- ja taitto-ongelmia eli ei juurikaan kovin hirveästi.

Vanhusten eräänlaisena nokkamiehenä luultavasti valtavan klyyvarinsa ansiosta toiminut herrasmies kuitenkin päätti vaikean tilanteen tiukkaan lauseeseen: ”Päästäkää poika pois, ei tämä nyt NIIN vakavaa ole.” Vastalauseryöppy seurasi, mutta tuiman sekä anteeksiantavan varjon sangen harvinaisen kombinaation halogeenilamppujen piirtämänä lattiaan muodostanut iäkäs roolimalli pysyi tiukkana. Selvisin tällä kertaa, mutta saatesanoiksi sain vain ”Ei tarvitse tulla tänne enää!” Tuo oli kauneinta, mitä punoittaviin korviini tarttui tuosta hetkestä. Olin pelastunut.

Marssin takaisin kaupan puolelle ja hankin http://mb.cision.com/Public/MigratedWpy/84333/701536/85b3d819018f55aa_org.jpg yhden tuollaisen. Jostain syystä ne maistuivat huomattavasti aiempaa paremmin. Ehkä opin jotain tuosta koettelemuksesta.