Kävipä kerran niin, että olin kauppareissullani ja juuri
voittanut pelikoneesta pienen summan rahaa. Olin siis suorittanut jo ostokseni
eli hilseshampoon (tämä on viimeinen hiusaiheinen ”läppä” toviin, lupaan sen),
marmeladia ja laastareita, kun saavuin pelikoneiden epäpyhälle alueelle.
Hakkasin kaveriani, kultaista Jaakobbia, kuin se olisi
minulle roimasti velkaa. Niinhän se onkin, ajattelin. Jos ei kolikot tipahtele
tuon roisin voron kahmaloista helpolla, ne voisivat tulla sieltä väkivalloin.
Redusoin kuitenkin ajatukseni tasolle, jolla jopa väkivalta pelkisti itsensä
ulos sieluni viimeisestä kopukasta eli vasemman jalan kantapäästä. Tiluttelin
aparaattia nuhjuisilla hiluillani ja arjen työstä väsyneillä sormillani kuin 40
vuotta Für Eliseä naputtanut kapakkapianisti näppäilee kauhtuneen työvälineensä
koskettimia.
Voitin koneesta jälleen (en tietystikään kerro
tappiotarinoita, sehän olisi järjetöntä) pienehkön summan rahaa. Olisiko
kyseessä ollut jotain 27,4 euroa. Takanani pyöri muutama nuori poika, jotka
kiroilivat ikäänsä mielestäni hyvin sopimattomalla tavalla. Yksi heistä näytti
niin nuorelta, ettei hän välttämättä ollut vielä koskaan edes aivastanut. Tästä
sinänsä erikoisesta varttuneisuuden kriteeristä välittämättä hän kuitenkin sylki
Salvador Dalin viiksiä ohuudessaan muistuttavilta huuliltaan sellaisia kiroja,
joista viime tarinani vanhuksetkin olisivat ihmeissään.
Nämä lapset eivät olleet mitä tahansa skidejä, he luulivat
olevansa koviksia. Joukon päämiehenä selvästi toiminut nassikka kysyi minulta
rahat laarista kahmittuani yllättävänkin kohteliaasti: ”Anteeksi, ei olisi yhtä
lanttia heittää?” Skenaario oli hyvin epäedullinen valehtelulle, jos huomioi
sen, että olin juuri lapioinut taskuttomat housuni täyteen metallirahaa.
Vippasin nulikalle euron kolikon kuin ”femman näin”, kuten Siitosen Matti
aikanaan totesi muuan helsinkiläiskatua kuvaavassa viisussaan.
Pojat olivat kollektiivisen äimistyneitä avokätisyydestäni,
vaikkei sana ”kollektiivinen” tietystikään auennut heille sen enempää kuin
erään toisen laulun ovet erään suvun jäsenille. Jäin kiinnostuneena katselemaan
poikien edesottamuksia pelikoneiden edustalla. Jatkuu ensi numerossa…
Parin paragrafin takaisesta mieleeni tulikin linkata tuo
hieno musiikkikappale teidän kaikkien muistia virkistämään. Kyseessä on
tietysti tämä hyvin
melodinen värssy, joka taitaa olla suomennosbiisi. Onneksi se ei sijoittunut
taannoisessa moisia biisejä vertailleessa listauksessa yhtä kenhosti kuin
samaisen artistin Muukalainen-kipale. Eri tarina on taas se.
No comments:
Post a Comment