Poikaset pelikoneella, osa 4/5

Jatkoa viime kerrasta… Nuoret mestarit olivat selvästikin ottaneet sivun muutamastakin eri pelikirjasta. Näistä mainittakoon ”quit while you’re ahead”, joka myös ”voittanutta joukkuetta ei vaihdeta” -mantran tietynlaisena vastakohtana tunnetaan. Pojat siirtyivät pelikoneen mahdollistaman pokeripelin pariin ja tässäkin he olivat kylmiä kuin pakastettu suolakurkkupurkki. Ah, nuoruuden into ja rämäpäinen uskallus.

Poikaset painoivat euron panosta ruutuun ja jatkoivat voitokkaasti viitoitetulla tiellään määrätietoisesti kuin VR:n juna yössä. Nuorukaisten käyttämä tahti tosin oli valtiollista junayhtiötämme rivakampi. Olisikohan kyseessä ollut kolmas jako, kun pojat osuivat kolmeen kahdeksikkoon ja kahden euron voittoon. Oli aika sen, että Jami ottaa taas tilanteen haltuunsa. Tämä bonuspelien ruhtinas ja miksauskeikasta tai onkalosta riippumatta aina parhaisiin summiin osuva nuori gämbleri oli osuva tälläkin kertaa.

Neljä euroa ruutuun, valinnaksi pieni – ruutunelonen näkyviin. Porukan nokkamies naputteli herkeämättä tuplauspainiketta, siis aivan kuten sitä pitääkin kohdella. Kahdeksan euroa tapetille ja valinnaksi toistamiseen pieni. Patakakkonen (muistini mukaan) tauluun ja homma jatkuu. Nuorimmainen poika ja minä pidättelimme hengitystämme kuin laitteeton sukeltaja. Kuusitoista euroa näytölle ja pienellä mennään. Herttaviitonen esille ja tahti sen kuin kiihtyy.

Olin jo niin haltioissani poikien esimerkillisestä & rajattomasta ahneudesta, tietynlaisesta määrätietoisuudesta ja oikean sorttisesta tyhmänrohkeudesta, etten enää kykene muistamaan 32 euron summan kohdalla esiin tullutta korttia. Iso se oli, kuten oli ”Jamin” valintakin.

64 euroa oli viides ja viimeinen asema tällä reitillä, sillä sata euroa on tuon kyseisen masiinan päävoitto. Junnujen onneksi tietysti näin, sillä 32 euroa on tietysti huomattavasti pienempi jaettava summa kuin tuplat siihen. Pojista se nokkamies alkoi vaikuttaa jo hermostuneelta, mutta Jamin kasvoilta paistoi jopa tietynlainen tyyneys. Hän oli onnistunut olemaan ajattelematta rahasummia – tuleva pokerinpelaaja kenties kyseessä? Hän keskittyi olennaiseen ja painoi pientä. Pienihän se olikin, kun ruutuviitonen teki kaivatun esiintymisensä ruudulla ja pojat pääsivät läiskimään yläviitosia.

Tämän päivän ”hassu” kuva lähtee tästä: http://funnyfilez.funnypart.com/pictures/FunnyPart-com-lottery_winners.jpg Nyt pääsette sitten odottamaan tarinani viimeistä osaa, jonka julkaisen tässä jonkun tulevan ehtoon aikana. Tämä tuleva viides osa nivoo koko tarinan yhteen tavalla, josta Tolkienkin olisi voinut ottaa mallia LOTR-sarjaansa. Tai ehkä se oli Peter Jackson. Niin tai näin, jatkoa seuraa…

Jatkoa pukkaa

Jatkoa viimeiseltä kahdelta kerralta… Pojat jatkoivat siis pelaamista yhden kolmanneksen troikasta pyrkiessä estämään edellä mainitun kaltaista jatkosuunnitelmaa. ”Kamoon, me saatais tolla rahalla jo Essit ja patukat.” Oletan nuorukaisen tarkoittaneen Euroshopper-merkkistä energiajuomaa, sillä käsitykseni mukaan 1) tuon ikäiset eivät harrasta tässä hieman mahdollisesti itse kullekin heräävän epäilyn mukaisten palvelujen ostamista, 2) tuolla summalla tuskin saa kyseisiä palveluja hankittuja, 3) kolmen samaa nimeä kantavan naisihmisen hankkimisen mahdollisuus vaatisi jo melkoisen sattuman. ”Patukka” sen sijaan viitannee suklaaherkkuun, joka yleensä noin 40–65 gramman kokonaispainolla tuo sisällöllään sisältöä monien arjen sankarin arkeen. Noista herkuista mainittakoon nykypäivän nuorison ja trendien mukaisesti eritoten http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/1/19/Bounty-Wrapper-Small.jpg.

Pojat tekivät fiksusti ja vaihtoivat jo mukavan 1800 prosentin tuoton pelkästään viime kerralla mainitun bonuspelin ansiosta tuottaneen Raütaa-pelin Potti di Mareen, jossa rahakasta posaa tavoitellaan akvaattisissa ympyröissä. Italia auennee tosin kielenä tuon verran kaikille. Eipä mennyt aikaakaan, kun meduusat, simpukat ja mitkähän lie kaikki sysäsivät bonuspelien ohella pojat (tai merenneidon peliruudulla) onkaloon, joka käy tässä pelissä miksauskeikan vastineena eli monivaiheisena pyrkimyksenä arvata monesta eri lootasta aina se, joka suurimman voiton tuottaa. Pienimmän voiton tuottavan luukun avaamalla et jatka, muilla jatkat kohti viimeistä keikkaa/onkaloa.

Tällä kertaa poikien sukellus pelin graafisesti yllättävän kiehtovaan bonusmaailmaan tuotti 21 euron kertavoiton. Samalla se kirvoitti nuorimman pojan huulilta parkaisun ”Otetaan jo ne massit pois!” Rahaa oli krediiteissä tuossa vaiheessa jo Linnunradan käsikirja liftareille -teoksen täydellisen luvun mukaisesti 42 (euroa). Tällä rahalla olisi arviointikykyni mukaan saanut jo useammankin ”Essin”, siis taas sikäli kun puhe oli alun perinkin energiajuomista. Tässä nyt Bounty-patukoista puhumattakaan.

Isommat pojat olivat kuitenkin kylmäpäisiä jannuja, kuten seuraavassa ja toiseksi viimeisessä tarinani osassa entistä tarkemmin selviää. En paljasta tässä vaiheessa enempää, mutta takaan sen, että tulette yllättymään poikien lopullisesta voittosummasta ja siitä, että kassahenkilö tai vaksi ei lopulta tule riistämään pojilta voiton iloa saati voitettuja rahoja. Vaikka ikärajat ovat varmasti sopivaksi laskelmoituja, kyllä mielestäni pojat ansaitsivat tekemisellään rahallisen menestyksensä. Jatkoa siis seuraa…

Jatkoa...

Jatkoa viime kerrasta… Pojat olivat yllättävänkin kohteliaita ja kiitollisia ”sijoituksestani tulevaisuuteen”. He eivät olleet aikeissa käyttää liiaksi aikaa sijoituskohteensa valintaan, vaan heistä se nokkamies survaisi vain sekunteja sitten ojentamani kolikon monipeliin, josta valikoitui yhteisellä (joskaan ei kovinkaan demokraattisella) päätöksellä hyvin nopeasti Raütaa-peli. Tämä hevimusiikkia, keikkoja, miksaamista, kleinbus-tyyppistä keikkapakua, vahvistimia, kitarapiuhoja sun muita kuvioita sisältävä ja tämän tyyppiseen musiikkiin laajemmassa kontekstissa sijoittuva peli on yleensä varmahko valinta nuorille miehille.

Nämä ”miehet” olivat kuitenkin sitä tavanomaista segmenttiä huomattavasti vähemmän varttuneita ja siksikin pelialueella kiellettyjä vieraita. Paikalla marketissa ei kuitenkaan ollut liiaksi valvovia silmiä tai muita orwellilaiseen maailmankatsomukseen rinnastettavia vahtikoiria, jotka olisivat läsnäolollaan ja toiminnallaan voineet evätä poikasten yritykset rikastua.

Peli lähti käyntiin kuin tuo aiemmin mainittu Volkswagenin minibussi – sen suuremmin yskähtelemättä ja mukavasti lähtiessään murahtaen. Pojat (tai poika, nokkahemmo kun puikoissa yhä viihtyi) käsittelivät konetta kuin Rahmaninovin pianokonserton soittamiseen tottunut pianisti käsittelee jotain helpompaa, kuten vaikkapa Beethovenin neljättä. Enkä siis tarkoita tällä kertaa (Judge Reinholdin?) tähdittämää koko perheen komediaa, joka nyt ei välttämättä siinä naurattamistehtävässään liian hyvin maaliinsa osuva ole. Mutta pianoista ja elokuvista eteenpäin ja takaisin poikien alkavaan pelisessioon. Pahoittelen, tapanani on edelleenkin rönsyillä niin ajatuksissani kuin kirjoituksissanikin. Näkisittepä sekamelskan päässäni.

No niin, pojat töräyttivät pelikoneen graafiset rullat liikkeelle hyvin pienen alkupanoksen ryydittämänä. Paria pienempää voittoa seurasi kuitenkin mukava piipahdus bonuskierrokselle eli keikkaa miksailemaan. Johtavan nulikan taustalta pelikoneen ruudulle tahmaiset esiteinin näppinsä ujuttanut pojankuikelo oli valmis osallistumaan peliin – hän löi mukavat tahdit miksaussessiolle. Pääjehuna poikatroikassa toiminut jätkä vaikutti luottavaiselta kaverinsa ”taitoihin”: ”Jami hoitaa tän”. Ja Jamihan hoiti sen; kahdeksantoista euron keikkapalkkio sai pojista pienimmän kehottamaan muuta kaksikkoa jo voittojen lunastukseen.

Kuusi euroa mieheen ei kuitenkaan vaikuttanut riittävän kahdelle isompikokoiselle jantterille, jotka jatkoivat pelaamista panoksen tietysti kasvaessa… Jatkuu taas ensi kerralla. Siihen saakka voitte katsella pelikoneiden kuvia vaikkapa Rahiksen sivuilta elikkä osoitteesta www.ray.fi, jos ette muuta keksi. Me jatkamme tällä mielettömäksi hiljalleen äityvällä tarinalla heti huomenissa.

Nulikat pelikoneella, osa 1/5

Kävipä kerran niin, että olin kauppareissullani ja juuri voittanut pelikoneesta pienen summan rahaa. Olin siis suorittanut jo ostokseni eli hilseshampoon (tämä on viimeinen hiusaiheinen ”läppä” toviin, lupaan sen), marmeladia ja laastareita, kun saavuin pelikoneiden epäpyhälle alueelle.

Hakkasin kaveriani, kultaista Jaakobbia, kuin se olisi minulle roimasti velkaa. Niinhän se onkin, ajattelin. Jos ei kolikot tipahtele tuon roisin voron kahmaloista helpolla, ne voisivat tulla sieltä väkivalloin. Redusoin kuitenkin ajatukseni tasolle, jolla jopa väkivalta pelkisti itsensä ulos sieluni viimeisestä kopukasta eli vasemman jalan kantapäästä. Tiluttelin aparaattia nuhjuisilla hiluillani ja arjen työstä väsyneillä sormillani kuin 40 vuotta Für Eliseä naputtanut kapakkapianisti näppäilee kauhtuneen työvälineensä koskettimia.

Voitin koneesta jälleen (en tietystikään kerro tappiotarinoita, sehän olisi järjetöntä) pienehkön summan rahaa. Olisiko kyseessä ollut jotain 27,4 euroa. Takanani pyöri muutama nuori poika, jotka kiroilivat ikäänsä mielestäni hyvin sopimattomalla tavalla. Yksi heistä näytti niin nuorelta, ettei hän välttämättä ollut vielä koskaan edes aivastanut. Tästä sinänsä erikoisesta varttuneisuuden kriteeristä välittämättä hän kuitenkin sylki Salvador Dalin viiksiä ohuudessaan muistuttavilta huuliltaan sellaisia kiroja, joista viime tarinani vanhuksetkin olisivat ihmeissään.

Nämä lapset eivät olleet mitä tahansa skidejä, he luulivat olevansa koviksia. Joukon päämiehenä selvästi toiminut nassikka kysyi minulta rahat laarista kahmittuani yllättävänkin kohteliaasti: ”Anteeksi, ei olisi yhtä lanttia heittää?” Skenaario oli hyvin epäedullinen valehtelulle, jos huomioi sen, että olin juuri lapioinut taskuttomat housuni täyteen metallirahaa. Vippasin nulikalle euron kolikon kuin ”femman näin”, kuten Siitosen Matti aikanaan totesi muuan helsinkiläiskatua kuvaavassa viisussaan.

Pojat olivat kollektiivisen äimistyneitä avokätisyydestäni, vaikkei sana ”kollektiivinen” tietystikään auennut heille sen enempää kuin erään toisen laulun ovet erään suvun jäsenille. Jäin kiinnostuneena katselemaan poikien edesottamuksia pelikoneiden edustalla. Jatkuu ensi numerossa…

Parin paragrafin takaisesta mieleeni tulikin linkata tuo hieno musiikkikappale teidän kaikkien muistia virkistämään. Kyseessä on tietysti tämä hyvin melodinen värssy, joka taitaa olla suomennosbiisi. Onneksi se ei sijoittunut taannoisessa moisia biisejä vertailleessa listauksessa yhtä kenhosti kuin samaisen artistin Muukalainen-kipale. Eri tarina on taas se.

Vaaran vyöhyke tuoksui urealta ja kettukarkeilta...

Eräs mummoista repäisi hihastani kuin se olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Tässä vaiheessa on todettava, että minun oli ymmärrettävä vanhuksia. Eläkepäivästä (siis siitä, kun ne tilille ansaitusti joskin liian pienissä määrin kopsahtavat) oli kulunut tasan viisitoista päivää. Eli viisitoista tai kuusitoista päivää kuukaudesta hieman riippuen oli odoteltava vielä seuraavaankin tilipäivään. Ei ole helppoa elämä vanhuksenakaan. Ei se ole pelkästään Lidlin ovella päivystämistä aamuseiskalta tai hopeateehetkiä iltapäivällä.

Noista syistä iäkkäämmät kanssaeläjäni olivat syystäkin hieman näreissään, kun heidän likimain puolen vuosisataa työhistoriaa seuranneet pienet kansaneläkkeet olivat kuluneet noihin valintamyymälän pelikoneisiin. Sitten minä tulen Gary Buseyn hymyni kanssa ja vain osittain pälvikaljuna paikalle ja napsin noista aparaateista muiden pelaajien kolikot kuin löyhästi kiinnikkeissään kasvavat marjat vain.

Vanhukset saivat siis napakan otteen tekstiileistäni, eikä arviolta 83-vuotiaan Esterin tatsissa ollut vuosien ajan purreen osteoporoosin aiheuttamaa pehmeyttä – päinvastoin. Olin ansassa, eikä tuo hartialinjojen Herkuleesta ja penkkipunnerruksen Lionel Messistä eli vartijamiekkosestakaan enää avukseni ollut. Hätähuudon sijasta pääsin vain vaimean parkauksen, josta Toni Wirtanen ei varmastikaan olisi turhan ylpeä. Vanhukset pitivät minua hallussaan. Hetkeen en ollut varma siitä, ottavatko he minusta maskotin vai tekevätkö he minusta elottoman sellaisen.

Yksi vanhempi rouva huusi ruokottomasti minua nimitellen, enkä viitsi tässä yhteydessä mainita hänen käyttämistään termeistä kuin ”ääliön” ja ”tolvanan”. Olin käynyt heidän reviirilleen, eikä minua totisesti aiottu tuomita tavanomaista oikeuslaitosta ja tuomitsemisproseduuria käyttäen. Olin heidän silmissään syyllistynyt varkauteen ja vieläpä törkeään sellaiseen. Tietysti etuna tässä on se, että ”heidän silmissään” sisältää jotakuinkin kaihia ja muita näkö- ja taitto-ongelmia eli ei juurikaan kovin hirveästi.

Vanhusten eräänlaisena nokkamiehenä luultavasti valtavan klyyvarinsa ansiosta toiminut herrasmies kuitenkin päätti vaikean tilanteen tiukkaan lauseeseen: ”Päästäkää poika pois, ei tämä nyt NIIN vakavaa ole.” Vastalauseryöppy seurasi, mutta tuiman sekä anteeksiantavan varjon sangen harvinaisen kombinaation halogeenilamppujen piirtämänä lattiaan muodostanut iäkäs roolimalli pysyi tiukkana. Selvisin tällä kertaa, mutta saatesanoiksi sain vain ”Ei tarvitse tulla tänne enää!” Tuo oli kauneinta, mitä punoittaviin korviini tarttui tuosta hetkestä. Olin pelastunut.

Marssin takaisin kaupan puolelle ja hankin http://mb.cision.com/Public/MigratedWpy/84333/701536/85b3d819018f55aa_org.jpg yhden tuollaisen. Jostain syystä ne maistuivat huomattavasti aiempaa paremmin. Ehkä opin jotain tuosta koettelemuksesta.

Tarina jatkuu

Jatkoa viime numerosta… Siinä siis seisoin, keskellä vanhuksia. He olivat hiljalleen tajunneet sen, etten ollut yksi heistä. Olo oli kuin sillä kuvitteellisella koiralla, joka on joutunut susien sekaan. Ainoana erona tietysti se, että koira on polveutunut sudesta eikä toisinpäin. Vanhat ihmiset eivät tietystikään ole polveutuneet minusta, mutta nuoremmista ihmisistä he ovat ikäisikseen kehittyneet. Siinä vähän mietittävää.

Siinä kuitenkin toljotin, kiinni jääneenä. Oloni oli kuin olisin jäänyt kiinni jostain lapsuuden jäynästä ja olin saamassa ripityksen. Sitähän se tavallaan olikin. Vanhat ihmiset eivät pitäneet siitä, että heidän mailleen oli tunkeuduttu ja vieläpä maastoutumisen ja soluttautumisen keinoin. He eivät katsoneet hyvällä harhauttavaa pyrkimystäni vaikuttaa yhdeltä heistä.

Onnekseni kapeita hartioitaan uskomattomalla egollaan pönkittänyt vartijamies käveli ohitse juuri hetkellä seitsemännellä, jolloin vanhukset jättivät minut hetkeksi rauhaan. Tietynlainen kaasusumutteen ja niukin naukin saavutetun lukutaidon yhdistelmä toivat vaksille ikäihmisten silmissä auktoriteetin, jota vastaan he eivät halunneet tällä kertaa nousta. Ehkä he näkivät rikkeeni niin pienenä, että voisin selvitä pelkällä näpäytyksellä.

Vartija lipui ohitse niin, että aika tuntui pysähtyneen. Hänen merkittävä ylipainonsa kävi minulle askel hitaalta askeleelta entistä selvemmäksi. Surullista tässä tietysti oli se, että nuorehko mies itse yhdisti painonsa varmasti voimaan, mikä nyt on melkoinen virhearvio tuon kyseisen tapauksen kyseisessä tapauksessa. Niin tai näin, tuo kehnosti istuvan takin rintapielessä seisseen vartiointiliikkeen logon auktorisoima ostoskeskuksen pelastava enkeli oli toden totta minut piinastani päästävä.

Muuten vanhukset olisivat voineet päästää minut piinasta hieman eriävin tavoin. Kuvittelin jo hetken, kuinka he ajattaisivat minut rollaattoreineen montun reunalle. Siinä minut sitten kivitettäisiin loppumattomin ja aina vanhentunein Marianne-karkein. Karkein, jotka ovat ajalta, jolloin Fazerin logo oli erilainen ja itse perustajakin vielä elossa. Olin kuitenkin selviävä tuosta koettelemuksesta, kunnes…

Tarina jatkuu seuraavassa tekstipätkässä. Siihen saakka voit tutustua vaikkapa http://www.netentstalker.com/wp-content/uploads/2013/09/Super-Win-South-Park-NetEnt.jpg tuollaiseen. Sellaista kombinaatiota jokainen näitä pelejä pelaava odottaa. Super Mega Win, siinä olisi sitä jotain. Ehkäpä joku päivä pelaan vielä kotini rauhassa nettipeliä, jolloin tuollainen napsahtaisi. Sitä odotellessa jatkan tarinaani seuraavalla kerralla.

Luhtasen Juha vaaran vyöhykkeellä, osa 1

Viimeiset pari tekstiäni ovat käsitelleet ja jopa koskeneet vanhoja ja legendaarisia pelejä. Tuoreempaa kosketuspintaa pelikoneisiin sain eilen, kun infernaalisen kokoisessa S-kaupassa vierailtuani päädyin tuolle peliautomaattien epäpyhälle sektorille, jota rajasi K 18 -nauha ja vanhojen ihmisten ominaistuoksu.

Hiivin alueelle hyvin varoen, jotteivät aistiharhaiset vanhukset kuulisi tömistelevää käyntiääntäni. Heidän pitää luulla minua yhdeksi omistaan, ajattelin. Hieraisin muutamaa kettukaramellia kainaloihini ja haroin vankan hiuskuontaloni niin, että se näytti harvalta ja ylikammatulta. Onnekseni en ollut pessyt tukkaani lähes vuorokauteen. Pahin virhe vanhusten lähenemisessä olisi ollut käyttää heidän kurttuisille mutta yllättävän herkille nenilleen sopimattomia hajusteita. Olin liikkeellä aika tavalla au naturelle, sillä olin tässä erittelemättömistä syistä päättänyt olla vuorokauden ilman hajusteita. Kettukarkit kuitenkin tekivät tehtävänsä – pääsin vaivihkaa alueelle.

Siirryin hetimiten pelaamaan monella eri pelillä varustettua aparaattia, josta en voinut valita mieltymysteni mukaista korttipeliä. Vanhukset nimittäin kuulevat pokeripelien äänet ja he huomaavat välittömästi itseään selvästi nuoremman ihmisen läsnäolon. Hedelmäpeli, sellaista sitä on pelattava. Eikä tietenkään mitään ”sekavaa ja monimutkaista linjapeliä” (voit lukea edellisen niin, että yrität imitoida vastakkaista sukupuolta olevaa 81-vuotiasta kanssaeläjää).

Olin pelannut peliä onnistuneesti muutaman minuutin ajan, kun tein ensimmäisen ja ainoan virheeni. Tuo harha-askel oli kohtalokas. ”Onnistunut pelaaminen” muuten tarkoittaa tappioita, sillä virheeni oli voittaa isosti. Tai pikemminkin, ottaa voitot rahana ulos. Vanhusten päät kääntyivät kuin palvelukodin päivällistä seuraavalla jälkiruoalla. Siis sikäli kun se mainittu herkku ei vaadi puremista, vaan on mieluusti kiisselimuodossa.

Siinä minä sitten kilistelin alalaariin 37 euroa niin, että olisin voinut vannoa koko summan tulleen alas 20-senttisinä. Ropina oli aivan hirvittävä ja tämän vanhuksetkin äkkäsivät. Eräs tarttui minua ranteesta ja tutki ensin sormiani, sitten kasvojani. ”Eihän näissä ottimissa ole rypyn ryppyä”, tämä arviolta 103-vuotias nainen huudahti. Valahdin aivan valkoiseksi, mikä tietysti olisi lähtökohtaisesti hyvä asia vanhusten keskellä…

Jatkoa seuraa ensi numerossa, siis aivan kuten Aku Ankka -lehdessä. Siihen tuotokseen saakka voit viihdyttää itseäsi vaikkapa tsekkaamalla saitilta http://nettipotti.com/ saatavien bonusten koot ja mallit. Viimeistään maanantaina jatketaan.