A star is born

Mitähän sitä tällä kertaa kirjoittelisi? No, kirjoitellaanpa vieläkin tuosta viime kerroilta tutusta aiheesta eli 1990-luvun ja myös 2000-luvun alun pelikoneista. Legendaarisista sellaisista, jos minulta kysytään.

Tähti on mielestäni pelikone, joka on hedelmäpelien pokeri. 1990-luvulla tuota titteliä olisi varmasti kantanut vanha klassikkoaparaatti eli viisilinjainen hedelmäpeli, joka taisi alun perin kulkea nimellä Potti 5. Tähti on Raha-automaattiyhdistyksen sivujen mukaan lafkan toiseksi suosituin hedelmäpeli juuri Tuplapotin eli potti-femman jälkeen.

Monenlaiset voittoyhdistelmät salliva ja mahdollistava tähti on ainakin minun silmääni ollut aina miellyttävä peli. Siinä yhdistyvät mukava ulkonäkö, kivat äänet, tuplausmahdollisuus ja toden totta todella monipuoliset voittokombinaatiot. Ihanaiset melonit (ei mitään ala- tai edes ylätyylistä tällä erää) esiintyvät pelissä, tämä on mielestäni Rahiksen hedelmäpelien parasta antia.

Mukavat apilakuviotkin ovat mukana pelissä, samoin monet muut vanhat tutut. Ihaninta pelissä kuitenkin ovat tietysti itse tähtikuviot, jotka ilahduttavat ilmestymällä ruutuun varsin usein. Muistan yhden session, kun päädyin eräälle huoltoasemalle. Paikallinen Tähti sekosi ihan totaalisesti, enkä nyt tarkoita Frederikiä tai Isto Hiltusta. Tuo loistokas pelikone näytti minulle kaikki parhaat puolensa yhdellä kertaa. Saavutin kolmen tähden päävoiton (eri asia kuin jaloviina, I’m afraid) kertaalleen, samoin tuplasin kertaalleen päätyyn saakka.

Lisäksi saavutin tuolla älyttömäksi äityneellä pelisessiolla paljon muitakin voittoja, niin pieniä kuin suuriakin. Rautaa kannattaa takoa (enkä taas tarkoita sitä uudempaa Raütaa-peliä, joka on muuten melkoisen hauskasti nimetty), kun se on kuumaa. Ja tuolla kertaa minä taoin. Tuntui hetken siltä, että hakkaan normaalin työssäkävijän viikon palkan verran kolikoita ulos tuosta niin antoisasta ja muutoinkin miellyttävästä aparaatista. Lopulta voittoni eivät olleet aivan tuota kokoluokkaa kuitenkaan, mutta taisinpa voittaa pitkälti kolmatta sataa euroa yhdellä pelikerralla.

Vieressäni napottaneet pikkunassikat saivat minulta jäätelö- tai ”ES”-rahat, joskaan tällä kertaa nuorukaiset eivät yrittäneetkään moninkertaistaa saamiaan ilmaislahjoja. Tuo tarina on ihan eri juttu, jonka kerroinkin jo monissa osin tuossa reilut parisen viikkoa sitten. Tällä kertaa ei muuta kuin mukavaa viikonloppua ja jatketaanpa tuossa joskus sitten tuosta viimeksi mainitsemastani slottisessiosta, josta muotoutui jälleen melkoisen mielenkiintoinen lajissaan…

Aaltopokeri

Keksin yhä moniakin mainitsemisen arvoisia pelikoneita 1990-luvulta ja myös kolmannen vuosituhannen alkupuolelta, mutta tällä kertaa puhun muutamasta yksittäisestä automaatista. Legendaarisin omalla kohdallani on vanha Teboilin ”Aaltopokka”.

Kävimme monia kertoja parin kaverini kanssa eräällä Teboil-huoltoasemalla, jonka yhdessä nurkassa tuo masiina meitä toljotti. Laite oli vanha ja tietysti se kunnon pokeripeli, joskin sadan markan päävoitolla ryyditettynä. ”Aaltoversion” koneesta teki se, että vanha ja kulunut peliruutu aiheutti toisinaan (lue: alati) kuvan aaltoilua. Huoltoaseman omistajat, Raha-automaattiyhdistyksen edustajat tai asiakkaatkaan eivät asiasta liialti välittäneet, joten kone pysyi ja ongelma säilyi.

Muistan kun kerrankin päädyimme noiden kahden samaisen kaverin kanssa siinä neljäntoista iässä ”kympin kimpoille”, kuten tuolloin oli varsin usein tapana. Kymmenen markan yksilöpanoksella sai kolmen kympin verran pelimerkkejä. Tuplaukset suoritettiin tietysti vuorotellen niin, että yksi tuplasi aina niin pitkälle kuin halusi ja seuraava tuplaus oli toisen tyypin. Kaverini numero yksi pääsi jälleen ominaiseen vauhtiinsa (kyseessä on samainen miekkonen, joka taannoisessa tarinassani tuplasi kolme markkaa aina 192:een saakka vain vaihtaakseen ison pieneen ja todetakseen ristikurkon saapumisen).

Taas lähdettiin kolmesta markasta ja jatkettiin tietysti ensimmäisen pysäkin eli kuuden markan jälkeen kahteentoista. Sen oltua itsestään selvää kamaa, päädyttiin tietysti 24:een. Tämän jälkeen alkoivatkin ”Aaltopokerin” outoudet nousta esiin. Mitä sitten seurasikaan? Jos vastasit 48 markkaa, olet väärässä.

47 markkaa on oikea vastaus edelliseen kysymykseen. Kaverini valitsema vaihtoehto väliltä pieni/suuri sen sijaan oli väärä – tosin niin oli siis summakin. Tämä oli vain yksi hieno ja omituinen juttu, jonka tuo oikukas ja hyvinkin yksilöllinen pelikone meille keksi kertoa.

Enemmän tarinoita ja isompia summiakin koskevia sellaisia löydät saitilta Nettipotti. Tuolta löydät älyttömiä ja usein myös todellisia stooreja siitä, miten suurvoittoa seuranneina päivinä tai vuosina on kullekin voittajalle sattunut käymään. Ei niin outoa tarinaa kuin ei voittajaakaan. No niin, minäpä astun hetkeksi takaoikealle ja tahkoan työpöytäni ulkopuolella hetken vaikkapa Secret of the Stones -peliä tuossa parvekkeella. Siitä sessiosta kerron sitten ensi kerralla. Ainakin rusketusta on luvassa.

Lisää suosikkipelejä pukkaa

Jatketaanpa vielä noista teinivuosien suosikkipelikoneistani. Tällä kertaa pelataan suomalaisten suosikkipeliksi 2000-luvulla profiloitunutta televisiopeliä. With a twist.

Kyse on siis kenosta ja vieläpä tarkennettuna kortti- sellaisesta. Rahiksen korttikeno oli (ja taitaa huonommassa formaatissaan olla yhä) eräs 1990-luvun parhaita ja erityislaatuisimpia peliaparaatteja. Jokainen konetta tahkonnut muistanee sen jäykän ja lukuisten bakteerien kyllästämän ilotikun, jota myös joystickiksi englantia ymmärtävä nimittänee.

Korttikenon idea oli selkeähkö: 52 kortin pakasta tuli valita haluamansa määrä kortteja, joista sitten maksettiin voittoja asianmukaisella tavalla. Kortteja pystyi valitsemaan yhdestä viiteen, jollen ihan väärin muista. Yhdellä kortilla pelatessaan ja siihen osuessaan sai lähinnä tuplaukseen johdattaneen summan rahaa, mutta päävoitto 200 markkaa realisoitui tietysti viiden kortin valinnalla ja sitä seuranneella osumalla – sekä täydellä viiden markan panoksella.

Kortteja arvottiin jokaista pelikertaa varten jotakuinkin viitisentoista, mutta tarkkaa määrää en nyt tähän hätään muista enkä liioin kaivaa jaksa. Oikea kenovekotin sadan markan päävoitolla näytti muuten tältä: http://koti.mbnet.fi/tersa/ray/kuvat/rayvanhat/muut/korttikeno100iso.jpg. Nuo nykypäivän laitteet ovat silkkaa turhuutta näiden oikeiden ja ”alkuperäisten” rinnalla.

Kenon loistopuoli oli tietysti etenkin nuoren ihmisen mielestä sen tuplausominaisuus. Pokerista tutulla tavalla siinä pystyi rämpyttelemään niitä klassisen mainioita näppämiä, jotka olivat miljoonan ripeän painalluksen voimasta lähinnä vertyneet parhaaseen iskuunsa. Tämä yhdistettynä alati tunnelmalliseen ja suhteellisen kohtalokkaaseen tuplausmelodiaan tuottivat pelikokemuksen, jollaisen ainoastaan 1990-luvun korttimasiinat pystyivät luomaan. Ah, se oli ihanaa toimintaa se. Muistan yhä, kuinka tuollainen kokemus nostatti nuoren miehen vähäiset haituvat pystyyn ja välillä myös poikittain.

Jokaisella oli oma tapansa pelata kenoa, se teki pelistä hienon. Moni haki suurinta voittoa viidellä kortilla, toiset pelasivat kahden kortin settejä. Huomattavan moni hamusi voittoja neljällä samalla kortilla, kuten vaikkapa neljällä soltulla eli jätkällä tai sitten legendaarisesti neljällä ässällä. Myös neljän kuutosen tai kasin pelaaminen oli melkoisen yleistä. Johtuukohan tämä peräti siitä, että nuo kortit ”hukkuivat” helpoimmin muiden joukkoon, mene ja tiedä. Sitten olikin kiva yllättyä voitoista. Moni sen sijaan pelasi random-kortein eli summamutikassa valituilla kahdella tahi jopa viidellä lappusella. Itse pelasin usein neljällä kasilla.

90-luvun suosikkiaparaatit, osa 3

1990-luvun suosikkipelini ja osa kolme. Nyt ei ole kyse suoranaisesta suosikistani, mutta tämä peli elää ja hengittää joissain nurkissa vieläkin, siksi otan sen nyt esille. Kyseessä on Kakkospokeri, joka ei varmastikaan vakuuttanut ketään missään vaiheessa eloaan. Tässä loistava kuva kyseisestä pelistä: http://i1.ytimg.com/vi/4AWor4toxVM/maxresdefault.jpg

Pelin ideahan kumpuaa pohjoisamerikkalaisesta ”Deuces Wild” -pelistä, jossa kakkoset ovat hyvinkin villejä. Siis pienellä v-kirjaimella. Voitot ovat pieniä, mutta niitä tulee usein. Kahdella parilla et saa mitään, vaan kolmoset on pienin voittoluokka. Siitä taisi saada/taitaa yhä saada vain panoksensa takaisin.

Suoralla saat kaksi kertaa panoksesi takaisin ja värillä triplaat sijoituksesi. Täyskädellä eli täpsykällä saat muistaakseni nelin- vai jopa viisinkertaisen palautuksen. Nelosilla saat ehkä kahdeksankertaisen palautuksen, reetillä tai viitosilla jo hieman enemmän. Pelin päävoitto on neljä kakkosta, joka taisi palauttaa rahat jopa 30-kertaisesti. Eihän sitä voittoa kukaan koskaan nähnytkään.

Kakkospokerista kulki ainakin minun korviini saakka sellainen legenda, että jossain jo hieman elähtäneessä ja jopa kulahtaneessa aparaatissa oli sellainen vika, joka paljasti piilotetun kortin kuvan noin femtosekunniksi ennen tuplaamista. Tästä nopsasilmäinen ja yli 24 freimiä sekunnissa nappaava silmä pystyi sitten tarinan mukaan poimimaan edun (ja suuret kolikot ja sitä myötä jopa setelit) itselleen. Omalta osaltani tuo stoori tosin jäi juuri siksi miltä se kuulostikin – legendaksi.

Kakkospokerin jälkeen markkinoille ilmestyi myös Ässä- ja Kymppipokeri. Ässäpokeri oli jo parempi peli siitä, että voitot siinä olivat huomattavasti suurempia. Eroavaisuus oli tietysti myös siinä, että jokereita pelissä ei ollut mukana lain. Liioin mukana ei ollut Kakkospokerin mielenkiintoista ja nössömmälle jätkälle suunniteltua puolituplaus-ominaisuutta, joka taisi tuossa koneessa olla ensimmäinen laatuaan (siis RAY:n peleistä puhuttaessa).

Kymppipokeri olikin sitten sisällöltään aika tavalla kauniimpi ja isommalla jokerin silmäluvulla varustettu peli. Kuten kaikki enemmän pokeria pelanneet tietävät, kaikki suorat menevät joko viitosen tai kympin kautta. Tämä huomioiden Kymppipokerin odotusarvo on matalampi kuin Kakkospokerin; osa suoran tekevistä korteista kun on poistettu pelkästään jokerikäyttöön. Moni pelaaja ei tätä kuitenkaan ole liiemmin tiedostanut. Itsekin huomasin asian vasta ihan tässä lennosta.

Klassikkopelit, osa 2

Jatkan viime kerralla aloittamaani aihetta 90-luvun suosikkipeleistäni tai niistä rahapeleistä, jotka tekivät nuoreen mieheen vaikutuksen. Siinä missä Apila ei ollut ihan se ykkössuosikkini, tämänkertainen peli oli juuri sitä.

Kyseessä on tietysti vanha ja kunnon, ainoa ja oikea kahden sadan markan pokeri. Se, missä oli ne vanhat nappulat, joita pystyi rämpyttelemään ihan toden teolla. Se, missä pystyi tuplaamaan kiireen vilkkaa. Se, missä 110 markkaa (muistini mukaan) ylittäessään voitot kilisivät suoraan alalaariin. Siis se pelikone, jolle eivät maistuneet muut kuin markat ja viitoset. Siis tämä: http://www.rahapeliopas.fi/nostalgia/pokeri/pics/pokeri200.jpg.

Tuohon peliin menivät karkkirahat moneen kertaan. Joskus se jotain antoikin. Myös sen pikkuveli eli sadan markan pokeri oli kiva kone, mutta kyllä tämä oli se ”real deal”. Peli oli jotenkin niin addiktoiva, että sitä vaan oli suorastaan pakko pelata.

Itse pelasin alle 15-vuotiaana ja pelin kohdeikäryhmään kuulumattomana peliä yleensä markan panoksella, jolla jokeria ei tunnettu. Jokeri kun liittyi peliin vasta kolmen markan panostasolla ja siitä ylöspäin. Kahdesta parista ja kolmosista sai kolme markkaa, suorasta muistaakseni neljä ja väristä viisi. Täyskädestä taisi saada kympin. Viiden markan panoksella väristä sai kaksikymmentäviisi markkaa ja täpöstä 50. Muistan yhä kuin eilisen päivän, kun luokkaretkellämme eräs kaveri painoi pari päätytuplausta peräjälkeen.

Ensimmäisessä näistä kahdesta jaosta hän sai värin, jota seurasi tuplaaminen 50:n ja sadan markan kautta aina kahteen hunttiin saakka. Väärinhän se viimeinen meni, tämä lienee selvä. Toisella jaolla (siis heti seuraavalla) hän sai täyskäden, josta hän muutti 50 markkaa käden käänteessä sataseksi ja sitten tuli sen kruunun aika. Mutta ei, ei se onnistunut toisellakaan kertaa, vaan peli otti omansa.

Tämän aparaatin kanssa tuli vietettyä paljon hetkiä. Voisin kirjoittaa siitä lukuisia eri tarinoita, mutten taida tehdä niin. Seuraavalla kerralla kun luvassa on jo jonkinlainen reissu nostalgian bulevardia taas kohti uutta vanhaa pelimasiinaa. Taidanpa ottaa käsittelyyn pajatson tai hedelmä-Jasson tai jonkin muun taitopelin. Tai ehkä olen sittenkin liian nuori noille. No, se peli valikoituu sitten ensi kerralle.

90-luvun koneiden muistelua, osa 1

Ajattelin tässä kirjoitella sarjan suosikkipeleistäni ajalta, jolloin olin nuori ja pelikoneet alkoivat kehittyä. Ensimmäisenä käsittelyyni pääsevä peliaparaatti eli Apila ei aivan näihin suosikeihin lukeudu, mutta jotenkin näen sen tästä huolimatta hyvänä lähtökohtana.

Peli on sitä tuntemattomille yksinkertainen opittava. Ylhäällä olevasta ja pelin otsikkoa kantavasta linkistä pääset katsomaan kuvan kyseisestä aparaatista ja sen enemmän tai vähemmän luottoasiakkaalta vaikuttavasta henkilöstä.

Muistan pelanneeni tätä aikansa kenties kehnointa hedelmäpeliä kymmeniä, luultavammin satoja kertoja noin vuosina 1997–98. Pelissä ei voinut lukita linjoja, mutta tuplausmahdollisuus siinä oli. Masiinan voittologiikka on yksinkertainen: Keskimmäiselle riville tulee pysähtyä kaksi tai kolme kappaletta kahden alimman voittorivin symboleita tai sitten kolme kappaletta ylimmän voittorivin kuvakkeita. Panostaso määrittää, mitkä voitot ovat mukana pelissä.

Vanhassa koneessa markan panoksella pystyi voittamaan parilla tai kolmella mansikalla ja kolmella kirsikalla. Tämän jälkeen kahden markan panoksella pystyi voittamaan lisäksi hevosenkengillä ja Ray-palkeilla. Kolmen markan töötillä mukaan aktivoituivat rypäleet ja melonit, neljällä markalla sai nauttia tähdistä ja uudemmista Ray-logoista. Viiden markan paukulla mukaan pelin tulivat sitten nuo pelin nimeä kantavat kasvit. Panostaso taisi sitten euroaikana olla 0,2–1 euroa.

Muistan tasan varmasti, kuinka en voittanut yhtä tai ensimmäistäkään kertaa yhtäkään noista ylärivin poteista, vaikka pelasin peliä jopa tuhansien pyöräytysten verran. Sata markkaa taisi olla kertavoiton yläraja eli pääpotti, mutta siihen minun näppini eivät koskaan päässeet tarttumaan.

Muistan kuitenkin vallan hyvin senkin, kuinka tämä omalla tavallaan hyvin koukuttavaksikin saakka toisinaan äitynyt hedelmäpeli osasi tarjota muita (tuon ajan teinin lompakolle suuria) voittoja alvariinsa; kahden tähden kombinaatiosta sai 34 markkaa ja kahdesta apilasta 45 yksikköä vanhaa valuuttaa. Olen aika tavalla varma muistini oikeellisuudesta tässä. Ei ollut yksi tai ainoa kerta kun nappasin Apilasta taskut täyteen rahaa, kun pelikone jauhoi noita kahta komboa ruudulle tämän tästä. Parhaimmillani kannoin koulun oppitunnille mukanani varmaan 300 markkaa puhdasta voittoa, joka sitten matkasi muun muassa ensi kerralla esittelyn ja muistelun kohteeksi pääsevän pelikoneen ahnaaseen säiliöön.

Pojat peliautomaatilla, osa 5/5

Jatkoa viime kerroilta… Pojat osuivat kolmea eri peliä pelattuaan lopulta siis todelliseen kultasuoneen, kun kolmas pokerijako tuotti viisinkertaisen tuplauksen onnistuttua 64-kertaisen palautuksen jaon alkupanokselle. Tässä vaiheessa ruudulla pöjötti 103 euron summa. Nuorimmainenkaan (tai ainakin sellaiselta näyttänyt) poika ei sanonut tässä vaiheessa mitään. Hän katsoi mykistyneenä ruutua tietämättä, mitä sanoa.

Vaikutti siltä, että pojat alkoivat saada tarpeekseen pelaamisesta – he olivat valmiita karkkiostoksille tai mitä lie he sitten isommalla summalla aikoivatkaan hankkia. Ensin he kuitenkin jatkoivat pelaamista pokeripelin parissa. Tuloksetkaan eivät olleet huonoja, sillä he onnistuivat parin pienemmän voiton ja muutamien nelosten myötä kasvattamaan voittonsa lopulta 140 euroon saakka. Ihan viisikymppistä mieheen he eivät siis onnistuneet voitonmaksua painaessaan voittamaan (osa kolikoista oli tietysti ropissut jo alalaariin aiemmin), mutta tuollainen 46 euroa ja risat kelpasivat näennäisen mainiosti.

”Hei, tyyppi”, vanhimman näköinen vinkkasi minulle. Hän oli aikeissa olla tämän kaupan Matti Siitonen; hän vippasi minulle kahden euron kuin ”femman näin”. Tein siis katsomalla lopulta sadan prosentin voiton sijoitukselleni. Jäin katsomaan äimän käkenä, kun pojat poistuivat kaupan puolelle taskut täynnä kolikoita toinen toistaan veljellisesti tönien ja tuuppien. He katsoivat minua olkapäidensä yli ja kuulin kahden muun (ei siis tämän nokkamiehen) lausuvan ”Kiitti!” ja ”Tattis!”. Vanhimman heistä kuulin enää vain sanovan jotain suuntaan ”Mä ainakin ostan paketin jäätelöä”. Aika velikultia, voisi joku loppukaneettina todeta.

Pojat voittivat pienellä alkusijoituksella ja pakettiauton kokoisella itseluottamuksella lopulta heidän mittapuullaan isot summat rahaa. Heidän tarinansa opetti minua tuplaamaan ja painelemaan urheiluvedonlyönnissäkin enemmän asenteella kuin ajatuksella. Minua tällainen lähestymistapa ei ole aiemmin auttanut, eikä se nostanut minua voittavaksi pelaajaksi vieläkään. Joitain juttuja ei vaan 1) hallitse tai 2) niitä ei ole tarkoitettu kaikille.

Nämä pojat olivat tiukkaakin tiukempia esiteinejä, joiden elämänjanosta jokainen meistä voisi oppia jotain. Tämän kerran urli lähtee tästä: http://www.thedailypage.com/media/2008/07/31/394hainstockmug.jpg Tuo kuva on lähimpänä sitä, millaiseksi ryhmän nokkamiehen muistan, joskin kuvan henkilö on muutaman vuoden kolikkoautomaattipoikaa vanhempi. Ehkä aika on kullannut muistot ja tämä poika on hieman sitä kaupan pelialueen osaltaan valloittanutta vanhempi, mutta mitä sillä on väliä? Väliä on tässä tapauksessa vain sillä, kuinka pojat näyttivät vanhemmalleen, kuinka aika ja paikka otetaan haltuun.