90-luvun suosikkiaparaatit, osa 3

1990-luvun suosikkipelini ja osa kolme. Nyt ei ole kyse suoranaisesta suosikistani, mutta tämä peli elää ja hengittää joissain nurkissa vieläkin, siksi otan sen nyt esille. Kyseessä on Kakkospokeri, joka ei varmastikaan vakuuttanut ketään missään vaiheessa eloaan. Tässä loistava kuva kyseisestä pelistä: http://i1.ytimg.com/vi/4AWor4toxVM/maxresdefault.jpg

Pelin ideahan kumpuaa pohjoisamerikkalaisesta ”Deuces Wild” -pelistä, jossa kakkoset ovat hyvinkin villejä. Siis pienellä v-kirjaimella. Voitot ovat pieniä, mutta niitä tulee usein. Kahdella parilla et saa mitään, vaan kolmoset on pienin voittoluokka. Siitä taisi saada/taitaa yhä saada vain panoksensa takaisin.

Suoralla saat kaksi kertaa panoksesi takaisin ja värillä triplaat sijoituksesi. Täyskädellä eli täpsykällä saat muistaakseni nelin- vai jopa viisinkertaisen palautuksen. Nelosilla saat ehkä kahdeksankertaisen palautuksen, reetillä tai viitosilla jo hieman enemmän. Pelin päävoitto on neljä kakkosta, joka taisi palauttaa rahat jopa 30-kertaisesti. Eihän sitä voittoa kukaan koskaan nähnytkään.

Kakkospokerista kulki ainakin minun korviini saakka sellainen legenda, että jossain jo hieman elähtäneessä ja jopa kulahtaneessa aparaatissa oli sellainen vika, joka paljasti piilotetun kortin kuvan noin femtosekunniksi ennen tuplaamista. Tästä nopsasilmäinen ja yli 24 freimiä sekunnissa nappaava silmä pystyi sitten tarinan mukaan poimimaan edun (ja suuret kolikot ja sitä myötä jopa setelit) itselleen. Omalta osaltani tuo stoori tosin jäi juuri siksi miltä se kuulostikin – legendaksi.

Kakkospokerin jälkeen markkinoille ilmestyi myös Ässä- ja Kymppipokeri. Ässäpokeri oli jo parempi peli siitä, että voitot siinä olivat huomattavasti suurempia. Eroavaisuus oli tietysti myös siinä, että jokereita pelissä ei ollut mukana lain. Liioin mukana ei ollut Kakkospokerin mielenkiintoista ja nössömmälle jätkälle suunniteltua puolituplaus-ominaisuutta, joka taisi tuossa koneessa olla ensimmäinen laatuaan (siis RAY:n peleistä puhuttaessa).

Kymppipokeri olikin sitten sisällöltään aika tavalla kauniimpi ja isommalla jokerin silmäluvulla varustettu peli. Kuten kaikki enemmän pokeria pelanneet tietävät, kaikki suorat menevät joko viitosen tai kympin kautta. Tämä huomioiden Kymppipokerin odotusarvo on matalampi kuin Kakkospokerin; osa suoran tekevistä korteista kun on poistettu pelkästään jokerikäyttöön. Moni pelaaja ei tätä kuitenkaan ole liiemmin tiedostanut. Itsekin huomasin asian vasta ihan tässä lennosta.

Klassikkopelit, osa 2

Jatkan viime kerralla aloittamaani aihetta 90-luvun suosikkipeleistäni tai niistä rahapeleistä, jotka tekivät nuoreen mieheen vaikutuksen. Siinä missä Apila ei ollut ihan se ykkössuosikkini, tämänkertainen peli oli juuri sitä.

Kyseessä on tietysti vanha ja kunnon, ainoa ja oikea kahden sadan markan pokeri. Se, missä oli ne vanhat nappulat, joita pystyi rämpyttelemään ihan toden teolla. Se, missä pystyi tuplaamaan kiireen vilkkaa. Se, missä 110 markkaa (muistini mukaan) ylittäessään voitot kilisivät suoraan alalaariin. Siis se pelikone, jolle eivät maistuneet muut kuin markat ja viitoset. Siis tämä: http://www.rahapeliopas.fi/nostalgia/pokeri/pics/pokeri200.jpg.

Tuohon peliin menivät karkkirahat moneen kertaan. Joskus se jotain antoikin. Myös sen pikkuveli eli sadan markan pokeri oli kiva kone, mutta kyllä tämä oli se ”real deal”. Peli oli jotenkin niin addiktoiva, että sitä vaan oli suorastaan pakko pelata.

Itse pelasin alle 15-vuotiaana ja pelin kohdeikäryhmään kuulumattomana peliä yleensä markan panoksella, jolla jokeria ei tunnettu. Jokeri kun liittyi peliin vasta kolmen markan panostasolla ja siitä ylöspäin. Kahdesta parista ja kolmosista sai kolme markkaa, suorasta muistaakseni neljä ja väristä viisi. Täyskädestä taisi saada kympin. Viiden markan panoksella väristä sai kaksikymmentäviisi markkaa ja täpöstä 50. Muistan yhä kuin eilisen päivän, kun luokkaretkellämme eräs kaveri painoi pari päätytuplausta peräjälkeen.

Ensimmäisessä näistä kahdesta jaosta hän sai värin, jota seurasi tuplaaminen 50:n ja sadan markan kautta aina kahteen hunttiin saakka. Väärinhän se viimeinen meni, tämä lienee selvä. Toisella jaolla (siis heti seuraavalla) hän sai täyskäden, josta hän muutti 50 markkaa käden käänteessä sataseksi ja sitten tuli sen kruunun aika. Mutta ei, ei se onnistunut toisellakaan kertaa, vaan peli otti omansa.

Tämän aparaatin kanssa tuli vietettyä paljon hetkiä. Voisin kirjoittaa siitä lukuisia eri tarinoita, mutten taida tehdä niin. Seuraavalla kerralla kun luvassa on jo jonkinlainen reissu nostalgian bulevardia taas kohti uutta vanhaa pelimasiinaa. Taidanpa ottaa käsittelyyn pajatson tai hedelmä-Jasson tai jonkin muun taitopelin. Tai ehkä olen sittenkin liian nuori noille. No, se peli valikoituu sitten ensi kerralle.

90-luvun koneiden muistelua, osa 1

Ajattelin tässä kirjoitella sarjan suosikkipeleistäni ajalta, jolloin olin nuori ja pelikoneet alkoivat kehittyä. Ensimmäisenä käsittelyyni pääsevä peliaparaatti eli Apila ei aivan näihin suosikeihin lukeudu, mutta jotenkin näen sen tästä huolimatta hyvänä lähtökohtana.

Peli on sitä tuntemattomille yksinkertainen opittava. Ylhäällä olevasta ja pelin otsikkoa kantavasta linkistä pääset katsomaan kuvan kyseisestä aparaatista ja sen enemmän tai vähemmän luottoasiakkaalta vaikuttavasta henkilöstä.

Muistan pelanneeni tätä aikansa kenties kehnointa hedelmäpeliä kymmeniä, luultavammin satoja kertoja noin vuosina 1997–98. Pelissä ei voinut lukita linjoja, mutta tuplausmahdollisuus siinä oli. Masiinan voittologiikka on yksinkertainen: Keskimmäiselle riville tulee pysähtyä kaksi tai kolme kappaletta kahden alimman voittorivin symboleita tai sitten kolme kappaletta ylimmän voittorivin kuvakkeita. Panostaso määrittää, mitkä voitot ovat mukana pelissä.

Vanhassa koneessa markan panoksella pystyi voittamaan parilla tai kolmella mansikalla ja kolmella kirsikalla. Tämän jälkeen kahden markan panoksella pystyi voittamaan lisäksi hevosenkengillä ja Ray-palkeilla. Kolmen markan töötillä mukaan aktivoituivat rypäleet ja melonit, neljällä markalla sai nauttia tähdistä ja uudemmista Ray-logoista. Viiden markan paukulla mukaan pelin tulivat sitten nuo pelin nimeä kantavat kasvit. Panostaso taisi sitten euroaikana olla 0,2–1 euroa.

Muistan tasan varmasti, kuinka en voittanut yhtä tai ensimmäistäkään kertaa yhtäkään noista ylärivin poteista, vaikka pelasin peliä jopa tuhansien pyöräytysten verran. Sata markkaa taisi olla kertavoiton yläraja eli pääpotti, mutta siihen minun näppini eivät koskaan päässeet tarttumaan.

Muistan kuitenkin vallan hyvin senkin, kuinka tämä omalla tavallaan hyvin koukuttavaksikin saakka toisinaan äitynyt hedelmäpeli osasi tarjota muita (tuon ajan teinin lompakolle suuria) voittoja alvariinsa; kahden tähden kombinaatiosta sai 34 markkaa ja kahdesta apilasta 45 yksikköä vanhaa valuuttaa. Olen aika tavalla varma muistini oikeellisuudesta tässä. Ei ollut yksi tai ainoa kerta kun nappasin Apilasta taskut täyteen rahaa, kun pelikone jauhoi noita kahta komboa ruudulle tämän tästä. Parhaimmillani kannoin koulun oppitunnille mukanani varmaan 300 markkaa puhdasta voittoa, joka sitten matkasi muun muassa ensi kerralla esittelyn ja muistelun kohteeksi pääsevän pelikoneen ahnaaseen säiliöön.

Pojat peliautomaatilla, osa 5/5

Jatkoa viime kerroilta… Pojat osuivat kolmea eri peliä pelattuaan lopulta siis todelliseen kultasuoneen, kun kolmas pokerijako tuotti viisinkertaisen tuplauksen onnistuttua 64-kertaisen palautuksen jaon alkupanokselle. Tässä vaiheessa ruudulla pöjötti 103 euron summa. Nuorimmainenkaan (tai ainakin sellaiselta näyttänyt) poika ei sanonut tässä vaiheessa mitään. Hän katsoi mykistyneenä ruutua tietämättä, mitä sanoa.

Vaikutti siltä, että pojat alkoivat saada tarpeekseen pelaamisesta – he olivat valmiita karkkiostoksille tai mitä lie he sitten isommalla summalla aikoivatkaan hankkia. Ensin he kuitenkin jatkoivat pelaamista pokeripelin parissa. Tuloksetkaan eivät olleet huonoja, sillä he onnistuivat parin pienemmän voiton ja muutamien nelosten myötä kasvattamaan voittonsa lopulta 140 euroon saakka. Ihan viisikymppistä mieheen he eivät siis onnistuneet voitonmaksua painaessaan voittamaan (osa kolikoista oli tietysti ropissut jo alalaariin aiemmin), mutta tuollainen 46 euroa ja risat kelpasivat näennäisen mainiosti.

”Hei, tyyppi”, vanhimman näköinen vinkkasi minulle. Hän oli aikeissa olla tämän kaupan Matti Siitonen; hän vippasi minulle kahden euron kuin ”femman näin”. Tein siis katsomalla lopulta sadan prosentin voiton sijoitukselleni. Jäin katsomaan äimän käkenä, kun pojat poistuivat kaupan puolelle taskut täynnä kolikoita toinen toistaan veljellisesti tönien ja tuuppien. He katsoivat minua olkapäidensä yli ja kuulin kahden muun (ei siis tämän nokkamiehen) lausuvan ”Kiitti!” ja ”Tattis!”. Vanhimman heistä kuulin enää vain sanovan jotain suuntaan ”Mä ainakin ostan paketin jäätelöä”. Aika velikultia, voisi joku loppukaneettina todeta.

Pojat voittivat pienellä alkusijoituksella ja pakettiauton kokoisella itseluottamuksella lopulta heidän mittapuullaan isot summat rahaa. Heidän tarinansa opetti minua tuplaamaan ja painelemaan urheiluvedonlyönnissäkin enemmän asenteella kuin ajatuksella. Minua tällainen lähestymistapa ei ole aiemmin auttanut, eikä se nostanut minua voittavaksi pelaajaksi vieläkään. Joitain juttuja ei vaan 1) hallitse tai 2) niitä ei ole tarkoitettu kaikille.

Nämä pojat olivat tiukkaakin tiukempia esiteinejä, joiden elämänjanosta jokainen meistä voisi oppia jotain. Tämän kerran urli lähtee tästä: http://www.thedailypage.com/media/2008/07/31/394hainstockmug.jpg Tuo kuva on lähimpänä sitä, millaiseksi ryhmän nokkamiehen muistan, joskin kuvan henkilö on muutaman vuoden kolikkoautomaattipoikaa vanhempi. Ehkä aika on kullannut muistot ja tämä poika on hieman sitä kaupan pelialueen osaltaan valloittanutta vanhempi, mutta mitä sillä on väliä? Väliä on tässä tapauksessa vain sillä, kuinka pojat näyttivät vanhemmalleen, kuinka aika ja paikka otetaan haltuun.

Poikaset pelikoneella, osa 4/5

Jatkoa viime kerrasta… Nuoret mestarit olivat selvästikin ottaneet sivun muutamastakin eri pelikirjasta. Näistä mainittakoon ”quit while you’re ahead”, joka myös ”voittanutta joukkuetta ei vaihdeta” -mantran tietynlaisena vastakohtana tunnetaan. Pojat siirtyivät pelikoneen mahdollistaman pokeripelin pariin ja tässäkin he olivat kylmiä kuin pakastettu suolakurkkupurkki. Ah, nuoruuden into ja rämäpäinen uskallus.

Poikaset painoivat euron panosta ruutuun ja jatkoivat voitokkaasti viitoitetulla tiellään määrätietoisesti kuin VR:n juna yössä. Nuorukaisten käyttämä tahti tosin oli valtiollista junayhtiötämme rivakampi. Olisikohan kyseessä ollut kolmas jako, kun pojat osuivat kolmeen kahdeksikkoon ja kahden euron voittoon. Oli aika sen, että Jami ottaa taas tilanteen haltuunsa. Tämä bonuspelien ruhtinas ja miksauskeikasta tai onkalosta riippumatta aina parhaisiin summiin osuva nuori gämbleri oli osuva tälläkin kertaa.

Neljä euroa ruutuun, valinnaksi pieni – ruutunelonen näkyviin. Porukan nokkamies naputteli herkeämättä tuplauspainiketta, siis aivan kuten sitä pitääkin kohdella. Kahdeksan euroa tapetille ja valinnaksi toistamiseen pieni. Patakakkonen (muistini mukaan) tauluun ja homma jatkuu. Nuorimmainen poika ja minä pidättelimme hengitystämme kuin laitteeton sukeltaja. Kuusitoista euroa näytölle ja pienellä mennään. Herttaviitonen esille ja tahti sen kuin kiihtyy.

Olin jo niin haltioissani poikien esimerkillisestä & rajattomasta ahneudesta, tietynlaisesta määrätietoisuudesta ja oikean sorttisesta tyhmänrohkeudesta, etten enää kykene muistamaan 32 euron summan kohdalla esiin tullutta korttia. Iso se oli, kuten oli ”Jamin” valintakin.

64 euroa oli viides ja viimeinen asema tällä reitillä, sillä sata euroa on tuon kyseisen masiinan päävoitto. Junnujen onneksi tietysti näin, sillä 32 euroa on tietysti huomattavasti pienempi jaettava summa kuin tuplat siihen. Pojista se nokkamies alkoi vaikuttaa jo hermostuneelta, mutta Jamin kasvoilta paistoi jopa tietynlainen tyyneys. Hän oli onnistunut olemaan ajattelematta rahasummia – tuleva pokerinpelaaja kenties kyseessä? Hän keskittyi olennaiseen ja painoi pientä. Pienihän se olikin, kun ruutuviitonen teki kaivatun esiintymisensä ruudulla ja pojat pääsivät läiskimään yläviitosia.

Tämän päivän ”hassu” kuva lähtee tästä: http://funnyfilez.funnypart.com/pictures/FunnyPart-com-lottery_winners.jpg Nyt pääsette sitten odottamaan tarinani viimeistä osaa, jonka julkaisen tässä jonkun tulevan ehtoon aikana. Tämä tuleva viides osa nivoo koko tarinan yhteen tavalla, josta Tolkienkin olisi voinut ottaa mallia LOTR-sarjaansa. Tai ehkä se oli Peter Jackson. Niin tai näin, jatkoa seuraa…

Jatkoa pukkaa

Jatkoa viimeiseltä kahdelta kerralta… Pojat jatkoivat siis pelaamista yhden kolmanneksen troikasta pyrkiessä estämään edellä mainitun kaltaista jatkosuunnitelmaa. ”Kamoon, me saatais tolla rahalla jo Essit ja patukat.” Oletan nuorukaisen tarkoittaneen Euroshopper-merkkistä energiajuomaa, sillä käsitykseni mukaan 1) tuon ikäiset eivät harrasta tässä hieman mahdollisesti itse kullekin heräävän epäilyn mukaisten palvelujen ostamista, 2) tuolla summalla tuskin saa kyseisiä palveluja hankittuja, 3) kolmen samaa nimeä kantavan naisihmisen hankkimisen mahdollisuus vaatisi jo melkoisen sattuman. ”Patukka” sen sijaan viitannee suklaaherkkuun, joka yleensä noin 40–65 gramman kokonaispainolla tuo sisällöllään sisältöä monien arjen sankarin arkeen. Noista herkuista mainittakoon nykypäivän nuorison ja trendien mukaisesti eritoten http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/1/19/Bounty-Wrapper-Small.jpg.

Pojat tekivät fiksusti ja vaihtoivat jo mukavan 1800 prosentin tuoton pelkästään viime kerralla mainitun bonuspelin ansiosta tuottaneen Raütaa-pelin Potti di Mareen, jossa rahakasta posaa tavoitellaan akvaattisissa ympyröissä. Italia auennee tosin kielenä tuon verran kaikille. Eipä mennyt aikaakaan, kun meduusat, simpukat ja mitkähän lie kaikki sysäsivät bonuspelien ohella pojat (tai merenneidon peliruudulla) onkaloon, joka käy tässä pelissä miksauskeikan vastineena eli monivaiheisena pyrkimyksenä arvata monesta eri lootasta aina se, joka suurimman voiton tuottaa. Pienimmän voiton tuottavan luukun avaamalla et jatka, muilla jatkat kohti viimeistä keikkaa/onkaloa.

Tällä kertaa poikien sukellus pelin graafisesti yllättävän kiehtovaan bonusmaailmaan tuotti 21 euron kertavoiton. Samalla se kirvoitti nuorimman pojan huulilta parkaisun ”Otetaan jo ne massit pois!” Rahaa oli krediiteissä tuossa vaiheessa jo Linnunradan käsikirja liftareille -teoksen täydellisen luvun mukaisesti 42 (euroa). Tällä rahalla olisi arviointikykyni mukaan saanut jo useammankin ”Essin”, siis taas sikäli kun puhe oli alun perinkin energiajuomista. Tässä nyt Bounty-patukoista puhumattakaan.

Isommat pojat olivat kuitenkin kylmäpäisiä jannuja, kuten seuraavassa ja toiseksi viimeisessä tarinani osassa entistä tarkemmin selviää. En paljasta tässä vaiheessa enempää, mutta takaan sen, että tulette yllättymään poikien lopullisesta voittosummasta ja siitä, että kassahenkilö tai vaksi ei lopulta tule riistämään pojilta voiton iloa saati voitettuja rahoja. Vaikka ikärajat ovat varmasti sopivaksi laskelmoituja, kyllä mielestäni pojat ansaitsivat tekemisellään rahallisen menestyksensä. Jatkoa siis seuraa…

Jatkoa...

Jatkoa viime kerrasta… Pojat olivat yllättävänkin kohteliaita ja kiitollisia ”sijoituksestani tulevaisuuteen”. He eivät olleet aikeissa käyttää liiaksi aikaa sijoituskohteensa valintaan, vaan heistä se nokkamies survaisi vain sekunteja sitten ojentamani kolikon monipeliin, josta valikoitui yhteisellä (joskaan ei kovinkaan demokraattisella) päätöksellä hyvin nopeasti Raütaa-peli. Tämä hevimusiikkia, keikkoja, miksaamista, kleinbus-tyyppistä keikkapakua, vahvistimia, kitarapiuhoja sun muita kuvioita sisältävä ja tämän tyyppiseen musiikkiin laajemmassa kontekstissa sijoittuva peli on yleensä varmahko valinta nuorille miehille.

Nämä ”miehet” olivat kuitenkin sitä tavanomaista segmenttiä huomattavasti vähemmän varttuneita ja siksikin pelialueella kiellettyjä vieraita. Paikalla marketissa ei kuitenkaan ollut liiaksi valvovia silmiä tai muita orwellilaiseen maailmankatsomukseen rinnastettavia vahtikoiria, jotka olisivat läsnäolollaan ja toiminnallaan voineet evätä poikasten yritykset rikastua.

Peli lähti käyntiin kuin tuo aiemmin mainittu Volkswagenin minibussi – sen suuremmin yskähtelemättä ja mukavasti lähtiessään murahtaen. Pojat (tai poika, nokkahemmo kun puikoissa yhä viihtyi) käsittelivät konetta kuin Rahmaninovin pianokonserton soittamiseen tottunut pianisti käsittelee jotain helpompaa, kuten vaikkapa Beethovenin neljättä. Enkä siis tarkoita tällä kertaa (Judge Reinholdin?) tähdittämää koko perheen komediaa, joka nyt ei välttämättä siinä naurattamistehtävässään liian hyvin maaliinsa osuva ole. Mutta pianoista ja elokuvista eteenpäin ja takaisin poikien alkavaan pelisessioon. Pahoittelen, tapanani on edelleenkin rönsyillä niin ajatuksissani kuin kirjoituksissanikin. Näkisittepä sekamelskan päässäni.

No niin, pojat töräyttivät pelikoneen graafiset rullat liikkeelle hyvin pienen alkupanoksen ryydittämänä. Paria pienempää voittoa seurasi kuitenkin mukava piipahdus bonuskierrokselle eli keikkaa miksailemaan. Johtavan nulikan taustalta pelikoneen ruudulle tahmaiset esiteinin näppinsä ujuttanut pojankuikelo oli valmis osallistumaan peliin – hän löi mukavat tahdit miksaussessiolle. Pääjehuna poikatroikassa toiminut jätkä vaikutti luottavaiselta kaverinsa ”taitoihin”: ”Jami hoitaa tän”. Ja Jamihan hoiti sen; kahdeksantoista euron keikkapalkkio sai pojista pienimmän kehottamaan muuta kaksikkoa jo voittojen lunastukseen.

Kuusi euroa mieheen ei kuitenkaan vaikuttanut riittävän kahdelle isompikokoiselle jantterille, jotka jatkoivat pelaamista panoksen tietysti kasvaessa… Jatkuu taas ensi kerralla. Siihen saakka voitte katsella pelikoneiden kuvia vaikkapa Rahiksen sivuilta elikkä osoitteesta www.ray.fi, jos ette muuta keksi. Me jatkamme tällä mielettömäksi hiljalleen äityvällä tarinalla heti huomenissa.

Nulikat pelikoneella, osa 1/5

Kävipä kerran niin, että olin kauppareissullani ja juuri voittanut pelikoneesta pienen summan rahaa. Olin siis suorittanut jo ostokseni eli hilseshampoon (tämä on viimeinen hiusaiheinen ”läppä” toviin, lupaan sen), marmeladia ja laastareita, kun saavuin pelikoneiden epäpyhälle alueelle.

Hakkasin kaveriani, kultaista Jaakobbia, kuin se olisi minulle roimasti velkaa. Niinhän se onkin, ajattelin. Jos ei kolikot tipahtele tuon roisin voron kahmaloista helpolla, ne voisivat tulla sieltä väkivalloin. Redusoin kuitenkin ajatukseni tasolle, jolla jopa väkivalta pelkisti itsensä ulos sieluni viimeisestä kopukasta eli vasemman jalan kantapäästä. Tiluttelin aparaattia nuhjuisilla hiluillani ja arjen työstä väsyneillä sormillani kuin 40 vuotta Für Eliseä naputtanut kapakkapianisti näppäilee kauhtuneen työvälineensä koskettimia.

Voitin koneesta jälleen (en tietystikään kerro tappiotarinoita, sehän olisi järjetöntä) pienehkön summan rahaa. Olisiko kyseessä ollut jotain 27,4 euroa. Takanani pyöri muutama nuori poika, jotka kiroilivat ikäänsä mielestäni hyvin sopimattomalla tavalla. Yksi heistä näytti niin nuorelta, ettei hän välttämättä ollut vielä koskaan edes aivastanut. Tästä sinänsä erikoisesta varttuneisuuden kriteeristä välittämättä hän kuitenkin sylki Salvador Dalin viiksiä ohuudessaan muistuttavilta huuliltaan sellaisia kiroja, joista viime tarinani vanhuksetkin olisivat ihmeissään.

Nämä lapset eivät olleet mitä tahansa skidejä, he luulivat olevansa koviksia. Joukon päämiehenä selvästi toiminut nassikka kysyi minulta rahat laarista kahmittuani yllättävänkin kohteliaasti: ”Anteeksi, ei olisi yhtä lanttia heittää?” Skenaario oli hyvin epäedullinen valehtelulle, jos huomioi sen, että olin juuri lapioinut taskuttomat housuni täyteen metallirahaa. Vippasin nulikalle euron kolikon kuin ”femman näin”, kuten Siitosen Matti aikanaan totesi muuan helsinkiläiskatua kuvaavassa viisussaan.

Pojat olivat kollektiivisen äimistyneitä avokätisyydestäni, vaikkei sana ”kollektiivinen” tietystikään auennut heille sen enempää kuin erään toisen laulun ovet erään suvun jäsenille. Jäin kiinnostuneena katselemaan poikien edesottamuksia pelikoneiden edustalla. Jatkuu ensi numerossa…

Parin paragrafin takaisesta mieleeni tulikin linkata tuo hieno musiikkikappale teidän kaikkien muistia virkistämään. Kyseessä on tietysti tämä hyvin melodinen värssy, joka taitaa olla suomennosbiisi. Onneksi se ei sijoittunut taannoisessa moisia biisejä vertailleessa listauksessa yhtä kenhosti kuin samaisen artistin Muukalainen-kipale. Eri tarina on taas se.

Vaaran vyöhyke tuoksui urealta ja kettukarkeilta...

Eräs mummoista repäisi hihastani kuin se olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Tässä vaiheessa on todettava, että minun oli ymmärrettävä vanhuksia. Eläkepäivästä (siis siitä, kun ne tilille ansaitusti joskin liian pienissä määrin kopsahtavat) oli kulunut tasan viisitoista päivää. Eli viisitoista tai kuusitoista päivää kuukaudesta hieman riippuen oli odoteltava vielä seuraavaankin tilipäivään. Ei ole helppoa elämä vanhuksenakaan. Ei se ole pelkästään Lidlin ovella päivystämistä aamuseiskalta tai hopeateehetkiä iltapäivällä.

Noista syistä iäkkäämmät kanssaeläjäni olivat syystäkin hieman näreissään, kun heidän likimain puolen vuosisataa työhistoriaa seuranneet pienet kansaneläkkeet olivat kuluneet noihin valintamyymälän pelikoneisiin. Sitten minä tulen Gary Buseyn hymyni kanssa ja vain osittain pälvikaljuna paikalle ja napsin noista aparaateista muiden pelaajien kolikot kuin löyhästi kiinnikkeissään kasvavat marjat vain.

Vanhukset saivat siis napakan otteen tekstiileistäni, eikä arviolta 83-vuotiaan Esterin tatsissa ollut vuosien ajan purreen osteoporoosin aiheuttamaa pehmeyttä – päinvastoin. Olin ansassa, eikä tuo hartialinjojen Herkuleesta ja penkkipunnerruksen Lionel Messistä eli vartijamiekkosestakaan enää avukseni ollut. Hätähuudon sijasta pääsin vain vaimean parkauksen, josta Toni Wirtanen ei varmastikaan olisi turhan ylpeä. Vanhukset pitivät minua hallussaan. Hetkeen en ollut varma siitä, ottavatko he minusta maskotin vai tekevätkö he minusta elottoman sellaisen.

Yksi vanhempi rouva huusi ruokottomasti minua nimitellen, enkä viitsi tässä yhteydessä mainita hänen käyttämistään termeistä kuin ”ääliön” ja ”tolvanan”. Olin käynyt heidän reviirilleen, eikä minua totisesti aiottu tuomita tavanomaista oikeuslaitosta ja tuomitsemisproseduuria käyttäen. Olin heidän silmissään syyllistynyt varkauteen ja vieläpä törkeään sellaiseen. Tietysti etuna tässä on se, että ”heidän silmissään” sisältää jotakuinkin kaihia ja muita näkö- ja taitto-ongelmia eli ei juurikaan kovin hirveästi.

Vanhusten eräänlaisena nokkamiehenä luultavasti valtavan klyyvarinsa ansiosta toiminut herrasmies kuitenkin päätti vaikean tilanteen tiukkaan lauseeseen: ”Päästäkää poika pois, ei tämä nyt NIIN vakavaa ole.” Vastalauseryöppy seurasi, mutta tuiman sekä anteeksiantavan varjon sangen harvinaisen kombinaation halogeenilamppujen piirtämänä lattiaan muodostanut iäkäs roolimalli pysyi tiukkana. Selvisin tällä kertaa, mutta saatesanoiksi sain vain ”Ei tarvitse tulla tänne enää!” Tuo oli kauneinta, mitä punoittaviin korviini tarttui tuosta hetkestä. Olin pelastunut.

Marssin takaisin kaupan puolelle ja hankin http://mb.cision.com/Public/MigratedWpy/84333/701536/85b3d819018f55aa_org.jpg yhden tuollaisen. Jostain syystä ne maistuivat huomattavasti aiempaa paremmin. Ehkä opin jotain tuosta koettelemuksesta.

Tarina jatkuu

Jatkoa viime numerosta… Siinä siis seisoin, keskellä vanhuksia. He olivat hiljalleen tajunneet sen, etten ollut yksi heistä. Olo oli kuin sillä kuvitteellisella koiralla, joka on joutunut susien sekaan. Ainoana erona tietysti se, että koira on polveutunut sudesta eikä toisinpäin. Vanhat ihmiset eivät tietystikään ole polveutuneet minusta, mutta nuoremmista ihmisistä he ovat ikäisikseen kehittyneet. Siinä vähän mietittävää.

Siinä kuitenkin toljotin, kiinni jääneenä. Oloni oli kuin olisin jäänyt kiinni jostain lapsuuden jäynästä ja olin saamassa ripityksen. Sitähän se tavallaan olikin. Vanhat ihmiset eivät pitäneet siitä, että heidän mailleen oli tunkeuduttu ja vieläpä maastoutumisen ja soluttautumisen keinoin. He eivät katsoneet hyvällä harhauttavaa pyrkimystäni vaikuttaa yhdeltä heistä.

Onnekseni kapeita hartioitaan uskomattomalla egollaan pönkittänyt vartijamies käveli ohitse juuri hetkellä seitsemännellä, jolloin vanhukset jättivät minut hetkeksi rauhaan. Tietynlainen kaasusumutteen ja niukin naukin saavutetun lukutaidon yhdistelmä toivat vaksille ikäihmisten silmissä auktoriteetin, jota vastaan he eivät halunneet tällä kertaa nousta. Ehkä he näkivät rikkeeni niin pienenä, että voisin selvitä pelkällä näpäytyksellä.

Vartija lipui ohitse niin, että aika tuntui pysähtyneen. Hänen merkittävä ylipainonsa kävi minulle askel hitaalta askeleelta entistä selvemmäksi. Surullista tässä tietysti oli se, että nuorehko mies itse yhdisti painonsa varmasti voimaan, mikä nyt on melkoinen virhearvio tuon kyseisen tapauksen kyseisessä tapauksessa. Niin tai näin, tuo kehnosti istuvan takin rintapielessä seisseen vartiointiliikkeen logon auktorisoima ostoskeskuksen pelastava enkeli oli toden totta minut piinastani päästävä.

Muuten vanhukset olisivat voineet päästää minut piinasta hieman eriävin tavoin. Kuvittelin jo hetken, kuinka he ajattaisivat minut rollaattoreineen montun reunalle. Siinä minut sitten kivitettäisiin loppumattomin ja aina vanhentunein Marianne-karkein. Karkein, jotka ovat ajalta, jolloin Fazerin logo oli erilainen ja itse perustajakin vielä elossa. Olin kuitenkin selviävä tuosta koettelemuksesta, kunnes…

Tarina jatkuu seuraavassa tekstipätkässä. Siihen saakka voit tutustua vaikkapa http://www.netentstalker.com/wp-content/uploads/2013/09/Super-Win-South-Park-NetEnt.jpg tuollaiseen. Sellaista kombinaatiota jokainen näitä pelejä pelaava odottaa. Super Mega Win, siinä olisi sitä jotain. Ehkäpä joku päivä pelaan vielä kotini rauhassa nettipeliä, jolloin tuollainen napsahtaisi. Sitä odotellessa jatkan tarinaani seuraavalla kerralla.

Luhtasen Juha vaaran vyöhykkeellä, osa 1

Viimeiset pari tekstiäni ovat käsitelleet ja jopa koskeneet vanhoja ja legendaarisia pelejä. Tuoreempaa kosketuspintaa pelikoneisiin sain eilen, kun infernaalisen kokoisessa S-kaupassa vierailtuani päädyin tuolle peliautomaattien epäpyhälle sektorille, jota rajasi K 18 -nauha ja vanhojen ihmisten ominaistuoksu.

Hiivin alueelle hyvin varoen, jotteivät aistiharhaiset vanhukset kuulisi tömistelevää käyntiääntäni. Heidän pitää luulla minua yhdeksi omistaan, ajattelin. Hieraisin muutamaa kettukaramellia kainaloihini ja haroin vankan hiuskuontaloni niin, että se näytti harvalta ja ylikammatulta. Onnekseni en ollut pessyt tukkaani lähes vuorokauteen. Pahin virhe vanhusten lähenemisessä olisi ollut käyttää heidän kurttuisille mutta yllättävän herkille nenilleen sopimattomia hajusteita. Olin liikkeellä aika tavalla au naturelle, sillä olin tässä erittelemättömistä syistä päättänyt olla vuorokauden ilman hajusteita. Kettukarkit kuitenkin tekivät tehtävänsä – pääsin vaivihkaa alueelle.

Siirryin hetimiten pelaamaan monella eri pelillä varustettua aparaattia, josta en voinut valita mieltymysteni mukaista korttipeliä. Vanhukset nimittäin kuulevat pokeripelien äänet ja he huomaavat välittömästi itseään selvästi nuoremman ihmisen läsnäolon. Hedelmäpeli, sellaista sitä on pelattava. Eikä tietenkään mitään ”sekavaa ja monimutkaista linjapeliä” (voit lukea edellisen niin, että yrität imitoida vastakkaista sukupuolta olevaa 81-vuotiasta kanssaeläjää).

Olin pelannut peliä onnistuneesti muutaman minuutin ajan, kun tein ensimmäisen ja ainoan virheeni. Tuo harha-askel oli kohtalokas. ”Onnistunut pelaaminen” muuten tarkoittaa tappioita, sillä virheeni oli voittaa isosti. Tai pikemminkin, ottaa voitot rahana ulos. Vanhusten päät kääntyivät kuin palvelukodin päivällistä seuraavalla jälkiruoalla. Siis sikäli kun se mainittu herkku ei vaadi puremista, vaan on mieluusti kiisselimuodossa.

Siinä minä sitten kilistelin alalaariin 37 euroa niin, että olisin voinut vannoa koko summan tulleen alas 20-senttisinä. Ropina oli aivan hirvittävä ja tämän vanhuksetkin äkkäsivät. Eräs tarttui minua ranteesta ja tutki ensin sormiani, sitten kasvojani. ”Eihän näissä ottimissa ole rypyn ryppyä”, tämä arviolta 103-vuotias nainen huudahti. Valahdin aivan valkoiseksi, mikä tietysti olisi lähtökohtaisesti hyvä asia vanhusten keskellä…

Jatkoa seuraa ensi numerossa, siis aivan kuten Aku Ankka -lehdessä. Siihen tuotokseen saakka voit viihdyttää itseäsi vaikkapa tsekkaamalla saitilta http://nettipotti.com/ saatavien bonusten koot ja mallit. Viimeistään maanantaina jatketaan.

Jatketaan maanantain aiheesta

Jatkanpa eilisellä aiheella, kun siitä nyt innostuin vallan. Eli siinä missä vanha ja legendaarinen 200 markan pokeri oli paras korttipeli, palaan nyt noihin muihin vekottimiin, joille ei juurikaan vastinetta nykymaailmasta löydy. Vai löytyykö sittenkin?

Vanhalle pottiviitoselle eli sille Suomen ensimmäiselle viisilinjaiselle hedelmäpelille ei minun kirjoissani löydy vastinetta tai ainakaan sen veroista aparaattia tänä päivänä. Puhun/kirjoitan siis siitä, missä meloni–meloni–tähti-kombinaatiota ja mukavaa kerroinmansikkaa ja -kirsikkaa odotti joka jannu. Ehkä niin teki osa tytöistäkin. Olkoon miten on, pelin päävoiton taisi saada yhdistelmällä, jossa vasenta yläkulmaa koristi kirsikka, jossain risteili kolmen RAY-logon sarja ja toisaalla matkasi appelsiini–appelsiini–tähti-yhdistelmä. Mansikka saattoi vaikuttaa oikeassa alakulmassa, mutta tästä en mene takuuseen.

Tässä on tietysti osa nostalgian kutinaa ja ajan patinaa, mutta kyllä nuo ensimmäiset kunnon pelikoneet olivat niitä parhaita. Muistan tietysti vanhana ukkelina vielä 90-luvun alkupuolen hedelmäpelin, joka varsin painostavalla pyöritysäänellään tuolloin hyvin nuoren vesselin vakuutti. Ei tuplausta, yhdessä versiossa ei tainnut olla edes lukitusta. Voitonmaksunappia ei ollut, vaan mahdolliset saatavat kolisivat suoraan alalaariin. Ah, nuo olivat aikoja.

Nykykoneissa saattaa olla suuremmat voitot jopa inflaatiokorjattuina, mutta jotenkin nuo lapsuuden ja varhaisnuoruuden pelikoneet olivat jotain niin hienoa ja nostalgista. Pelatahan ei lainmukaisesti saanut, mutta silti sitä piti harrastaa. Muistan vieläkin niin monta mainiota pelireissua kavereitten kanssa, kun täsmäiskujemme kohteiksi muodostuivat tuolloiset Veikkaustoimistot, suhteellisen nykyaikaiset huoltoasemat ja toisinaan jopa baarit.

Pelaaminen nuorena oli jännittävää, mukavaa ajanvietettä ja niin – tappiollista. Pelihimo iski aina tämän tästä ja tuon tuosta, eikä nuorta sielua oltu vaivattu ajatuksilla ja teorioilla EV-luvuista tai -prosenteista tai mistään muustakaan. Palautusprosentteja ei ollut tiedossa, eikä niiden perään liioin oltaisi kyseltykään. Rahaa meni lähes aina enemmän kuin sitä tuli, mutta nykypanoksiin nähden sitä meni tietysti lopulta suhteellisen vähän.

Jos mielesi tekee verestää vanhoja pelikonemuistoja, voit aloittaa vaikkapa tästä ja viihtyä kenties jopa hetken verran. Alkuperäisen veroisiahan nämä eivät tietysti ole, mutta pieni matka nostalgian tiellä ei tee kenellekään pahaa.

Suosikkipelisi?

Mikä on sinun kaikkien aikojen suosikkipelisi, kun tuuripelejä vertaillaan? Siis KAIKKI lykyn piikkiin kategorisoitavissa olevat pelit ja lajit lasketaan, mitään muuta ei. No okei, onhan kolikkopeleissäkin olemassa se hyvin marginaalinen taitoelementti, joskin siitä on suhteellisen turha puhua. Jätetään tuo siis pois laskuista ja puhutaan ihan rehellisesti vain ”tuuripeleistä”, sillä sellaisiahan nuo kolikoista käyntivoimansa ja pelivarauksensa ammentavat aparaatit ovat.

Oma suosikkini on Raha-automaattiyhdistyksen eli Rahiksen vanha & kunnon 200 markan pokeripeli eli ”Pokeri”. Siis se, missä oli ne kunnon näppäimet, kunnon päävoitto ja oikeat tuplausäänet. Etenkin viimeksi mainitut. Jokainen tuota peliä salaisesti tai täysin avoimesti fanittanut ihminen tietää tasan tarkkaan, mistä puhun. Se addiktoiva tuplaus, ne kolikon kilinää jäljittelevät äänet, se epäonnistumista vääjäämättömästi seuraava ”kosh”-ääni ja niin edespäin.

Jokaisella meistä on varmasti kokemuksia siitä, kuinka tuossa pelissä tuplasi ”loppuun asti” ainoastaan valitakseen viimeiseksi kortikseen väärän valinnan noiden klassisten pienen ja ison väliltä. Itse muistan kaveripiirissäni lähinnä legendaariseksi muodostuneen tarinan, jonka mukaan kaksi nuorta miekkosta pelasi kymmenen (vai oliko se vain viiden) markan kimppaa.

Toinen kavereistani naputteli sitten tarinan mukaan kahta paria tai kolmosia seuranneen (ja markan panostasolla saavutettua) kolmen markan voiton jälkeen tuplauspainiketta kuin huomista ei olisi. Kuusi markkaa kyseessä, valinta kohdistui isoon – oikein. Kaksitoista markkaa, isoa painettiin toistamiseen – oikein. 24 markkaa ja jälleen mennään isolla – oikein. 48 markkaa ja sama tuttu kaava, tuplauspainiketta hakataan kiivaasti ja isoa kertaalleen siinä välissä. Ja oikeinhan se meni.

96 markkaa on seuraava etappi matkalla päätyyn, ja mikäpäs muukaan sieltä valikoituu kuin iso. Oikein. Jäljellä on enää viimeinen kortti, johon intuitiivinen kaverini päättääkin jostain syystä painaa pientä. Ristikuningas tervehtii nuoria miehiä partansa takaa ja kulmiensa alta. Pojat eivät saaneet liki sataa markkaa miehiin, mutta he saivat hyvän tarinan kerrottavikseen. Tästä voitte ammentaa hieman nostalgiatrippiä, vaikka kyseessä onkin vain huntin masiina. Voi pojat, saadapa joku kaunis päivä tuollainen vanha ja ehta 200 markan pokeri kämpille. Sitä päivää odotellessa.

Löytökolikosta iloa kahdelle

Kaverini kuuli tästä lottopeliaiheisesta tuotoksestani ja päätti kantaa kortensa kekoon. Siis ei kirjaimellisesti, vaan lähinnä kuvaannollisesti. Mutta asiaan, sillä nämä sivupolut ovat jotain turhaa. Ja tein sen taas. No niin: Kyseinen kamu oli kuitenkin ollut ostoksilla paikallisessa valintamyymälässään, kun hänen näköpiiriinsä oli ilmaantunut sopivalta näyttänyt Rahiksen pelimasiina.

Aparaatin alalaarissa oli kimaltanut kahden euron arvokolikko, jonka ystäväni oli häpeilemättä napannut ahnaisiin hyppysiinsä. Pari euroa solahti suoraan koneen auvoisaan raha-aukkoon ja ystäväni oli valinnut pelikohteekseen vanhan kunnon Jaakobinpainin eli Kulta-Jaskan. Euron kertalaakit seurasivat ensin toisiaan siten, että voitot pyörivät jossain kahdeksan euron huiteilla.

Sitten tapahtui tietysti sellaista, että paria napakkaa voittoa seurasi kaksi uutta ja suurempaa mokomaa. Kahdeksan euroa muuttui kahdeksaksitoista ja kohta kolmesta kympistä tuli seitsemän kybää. Ystäväni lopetti lopulta pelaamisen 85 euron summaan. Ilmaista rahaa, jos sellaista joskus on ollut. Mitä tässä tarinassa sitten on erikoista? Eipä vielä hirveästi mitään, mutta tästähän se kehittymään lähtee.

Kolikon koneeseen (ilmeisesti) unohtanut henkilö nimittäin palasi paikalle kaivamaan laaria ystäväni pelihetken jälkeen. Kyseessä ei ollut laareja tämän tästä kauhova pullomummo, vaan selvästi jotain unohtaneet näköinen henkilö. Kaverini päätti olla rehti ja hän kertoi menestyksestään ja ojensi parisen euroa sen ”oikealle” omistajalle.

No mitäpä tästä sitten seurasi? Kolikon aiemmin hukannut ja taas uudestaan haltuunsa saanut henkilö pelasi kaverini ohjeista samaista aparaattia ja vieläpä samaista Kulta-Jaskaa. Mitäpä siitä seurasi muuta kuin suuri voitto? Tällä kertaa pelaaja lopetti sessionsa 65 euron kohdalla. Tämä masiina siis sylki kahden euron sijoitukselle yhteensä 150 euroa, josta pääsi nauttimaan parikin eri ihmistä.

Rehellisyys maan perii tai mitä tahansa siihen suuntaan, näin pääsi käymään tällä kertaa. Tämän ehtoon linkki lähtee osoitteeseen http://www.lotteryuniverse.com/stories-mega-millions-winners.aspx, josta poimin ensi kerraksi jonkin tarinan käännettäväksi. Siihen saakka: Kannattaa ilmeisesti kokeilla noita Rahiksen pelejä ja vieläpä sitä klassista kultaista Jaakoppia. Pelikoneet tuntuvat viritetyn niin, että yhtä tai paria suurempaa voittoa saattaa seurata vielä kolmas tai neljäskin. Ei siis välttämättä kannatakaan lopettaa kun on voitolla. Ei ainakaan heti.