A star is born

Mitähän sitä tällä kertaa kirjoittelisi? No, kirjoitellaanpa vieläkin tuosta viime kerroilta tutusta aiheesta eli 1990-luvun ja myös 2000-luvun alun pelikoneista. Legendaarisista sellaisista, jos minulta kysytään.

Tähti on mielestäni pelikone, joka on hedelmäpelien pokeri. 1990-luvulla tuota titteliä olisi varmasti kantanut vanha klassikkoaparaatti eli viisilinjainen hedelmäpeli, joka taisi alun perin kulkea nimellä Potti 5. Tähti on Raha-automaattiyhdistyksen sivujen mukaan lafkan toiseksi suosituin hedelmäpeli juuri Tuplapotin eli potti-femman jälkeen.

Monenlaiset voittoyhdistelmät salliva ja mahdollistava tähti on ainakin minun silmääni ollut aina miellyttävä peli. Siinä yhdistyvät mukava ulkonäkö, kivat äänet, tuplausmahdollisuus ja toden totta todella monipuoliset voittokombinaatiot. Ihanaiset melonit (ei mitään ala- tai edes ylätyylistä tällä erää) esiintyvät pelissä, tämä on mielestäni Rahiksen hedelmäpelien parasta antia.

Mukavat apilakuviotkin ovat mukana pelissä, samoin monet muut vanhat tutut. Ihaninta pelissä kuitenkin ovat tietysti itse tähtikuviot, jotka ilahduttavat ilmestymällä ruutuun varsin usein. Muistan yhden session, kun päädyin eräälle huoltoasemalle. Paikallinen Tähti sekosi ihan totaalisesti, enkä nyt tarkoita Frederikiä tai Isto Hiltusta. Tuo loistokas pelikone näytti minulle kaikki parhaat puolensa yhdellä kertaa. Saavutin kolmen tähden päävoiton (eri asia kuin jaloviina, I’m afraid) kertaalleen, samoin tuplasin kertaalleen päätyyn saakka.

Lisäksi saavutin tuolla älyttömäksi äityneellä pelisessiolla paljon muitakin voittoja, niin pieniä kuin suuriakin. Rautaa kannattaa takoa (enkä taas tarkoita sitä uudempaa Raütaa-peliä, joka on muuten melkoisen hauskasti nimetty), kun se on kuumaa. Ja tuolla kertaa minä taoin. Tuntui hetken siltä, että hakkaan normaalin työssäkävijän viikon palkan verran kolikoita ulos tuosta niin antoisasta ja muutoinkin miellyttävästä aparaatista. Lopulta voittoni eivät olleet aivan tuota kokoluokkaa kuitenkaan, mutta taisinpa voittaa pitkälti kolmatta sataa euroa yhdellä pelikerralla.

Vieressäni napottaneet pikkunassikat saivat minulta jäätelö- tai ”ES”-rahat, joskaan tällä kertaa nuorukaiset eivät yrittäneetkään moninkertaistaa saamiaan ilmaislahjoja. Tuo tarina on ihan eri juttu, jonka kerroinkin jo monissa osin tuossa reilut parisen viikkoa sitten. Tällä kertaa ei muuta kuin mukavaa viikonloppua ja jatketaanpa tuossa joskus sitten tuosta viimeksi mainitsemastani slottisessiosta, josta muotoutui jälleen melkoisen mielenkiintoinen lajissaan…

Aaltopokeri

Keksin yhä moniakin mainitsemisen arvoisia pelikoneita 1990-luvulta ja myös kolmannen vuosituhannen alkupuolelta, mutta tällä kertaa puhun muutamasta yksittäisestä automaatista. Legendaarisin omalla kohdallani on vanha Teboilin ”Aaltopokka”.

Kävimme monia kertoja parin kaverini kanssa eräällä Teboil-huoltoasemalla, jonka yhdessä nurkassa tuo masiina meitä toljotti. Laite oli vanha ja tietysti se kunnon pokeripeli, joskin sadan markan päävoitolla ryyditettynä. ”Aaltoversion” koneesta teki se, että vanha ja kulunut peliruutu aiheutti toisinaan (lue: alati) kuvan aaltoilua. Huoltoaseman omistajat, Raha-automaattiyhdistyksen edustajat tai asiakkaatkaan eivät asiasta liialti välittäneet, joten kone pysyi ja ongelma säilyi.

Muistan kun kerrankin päädyimme noiden kahden samaisen kaverin kanssa siinä neljäntoista iässä ”kympin kimpoille”, kuten tuolloin oli varsin usein tapana. Kymmenen markan yksilöpanoksella sai kolmen kympin verran pelimerkkejä. Tuplaukset suoritettiin tietysti vuorotellen niin, että yksi tuplasi aina niin pitkälle kuin halusi ja seuraava tuplaus oli toisen tyypin. Kaverini numero yksi pääsi jälleen ominaiseen vauhtiinsa (kyseessä on samainen miekkonen, joka taannoisessa tarinassani tuplasi kolme markkaa aina 192:een saakka vain vaihtaakseen ison pieneen ja todetakseen ristikurkon saapumisen).

Taas lähdettiin kolmesta markasta ja jatkettiin tietysti ensimmäisen pysäkin eli kuuden markan jälkeen kahteentoista. Sen oltua itsestään selvää kamaa, päädyttiin tietysti 24:een. Tämän jälkeen alkoivatkin ”Aaltopokerin” outoudet nousta esiin. Mitä sitten seurasikaan? Jos vastasit 48 markkaa, olet väärässä.

47 markkaa on oikea vastaus edelliseen kysymykseen. Kaverini valitsema vaihtoehto väliltä pieni/suuri sen sijaan oli väärä – tosin niin oli siis summakin. Tämä oli vain yksi hieno ja omituinen juttu, jonka tuo oikukas ja hyvinkin yksilöllinen pelikone meille keksi kertoa.

Enemmän tarinoita ja isompia summiakin koskevia sellaisia löydät saitilta Nettipotti. Tuolta löydät älyttömiä ja usein myös todellisia stooreja siitä, miten suurvoittoa seuranneina päivinä tai vuosina on kullekin voittajalle sattunut käymään. Ei niin outoa tarinaa kuin ei voittajaakaan. No niin, minäpä astun hetkeksi takaoikealle ja tahkoan työpöytäni ulkopuolella hetken vaikkapa Secret of the Stones -peliä tuossa parvekkeella. Siitä sessiosta kerron sitten ensi kerralla. Ainakin rusketusta on luvassa.

Lisää suosikkipelejä pukkaa

Jatketaanpa vielä noista teinivuosien suosikkipelikoneistani. Tällä kertaa pelataan suomalaisten suosikkipeliksi 2000-luvulla profiloitunutta televisiopeliä. With a twist.

Kyse on siis kenosta ja vieläpä tarkennettuna kortti- sellaisesta. Rahiksen korttikeno oli (ja taitaa huonommassa formaatissaan olla yhä) eräs 1990-luvun parhaita ja erityislaatuisimpia peliaparaatteja. Jokainen konetta tahkonnut muistanee sen jäykän ja lukuisten bakteerien kyllästämän ilotikun, jota myös joystickiksi englantia ymmärtävä nimittänee.

Korttikenon idea oli selkeähkö: 52 kortin pakasta tuli valita haluamansa määrä kortteja, joista sitten maksettiin voittoja asianmukaisella tavalla. Kortteja pystyi valitsemaan yhdestä viiteen, jollen ihan väärin muista. Yhdellä kortilla pelatessaan ja siihen osuessaan sai lähinnä tuplaukseen johdattaneen summan rahaa, mutta päävoitto 200 markkaa realisoitui tietysti viiden kortin valinnalla ja sitä seuranneella osumalla – sekä täydellä viiden markan panoksella.

Kortteja arvottiin jokaista pelikertaa varten jotakuinkin viitisentoista, mutta tarkkaa määrää en nyt tähän hätään muista enkä liioin kaivaa jaksa. Oikea kenovekotin sadan markan päävoitolla näytti muuten tältä: http://koti.mbnet.fi/tersa/ray/kuvat/rayvanhat/muut/korttikeno100iso.jpg. Nuo nykypäivän laitteet ovat silkkaa turhuutta näiden oikeiden ja ”alkuperäisten” rinnalla.

Kenon loistopuoli oli tietysti etenkin nuoren ihmisen mielestä sen tuplausominaisuus. Pokerista tutulla tavalla siinä pystyi rämpyttelemään niitä klassisen mainioita näppämiä, jotka olivat miljoonan ripeän painalluksen voimasta lähinnä vertyneet parhaaseen iskuunsa. Tämä yhdistettynä alati tunnelmalliseen ja suhteellisen kohtalokkaaseen tuplausmelodiaan tuottivat pelikokemuksen, jollaisen ainoastaan 1990-luvun korttimasiinat pystyivät luomaan. Ah, se oli ihanaa toimintaa se. Muistan yhä, kuinka tuollainen kokemus nostatti nuoren miehen vähäiset haituvat pystyyn ja välillä myös poikittain.

Jokaisella oli oma tapansa pelata kenoa, se teki pelistä hienon. Moni haki suurinta voittoa viidellä kortilla, toiset pelasivat kahden kortin settejä. Huomattavan moni hamusi voittoja neljällä samalla kortilla, kuten vaikkapa neljällä soltulla eli jätkällä tai sitten legendaarisesti neljällä ässällä. Myös neljän kuutosen tai kasin pelaaminen oli melkoisen yleistä. Johtuukohan tämä peräti siitä, että nuo kortit ”hukkuivat” helpoimmin muiden joukkoon, mene ja tiedä. Sitten olikin kiva yllättyä voitoista. Moni sen sijaan pelasi random-kortein eli summamutikassa valituilla kahdella tahi jopa viidellä lappusella. Itse pelasin usein neljällä kasilla.