Nulikat pelikoneella, osa 1/5

Kävipä kerran niin, että olin kauppareissullani ja juuri voittanut pelikoneesta pienen summan rahaa. Olin siis suorittanut jo ostokseni eli hilseshampoon (tämä on viimeinen hiusaiheinen ”läppä” toviin, lupaan sen), marmeladia ja laastareita, kun saavuin pelikoneiden epäpyhälle alueelle.

Hakkasin kaveriani, kultaista Jaakobbia, kuin se olisi minulle roimasti velkaa. Niinhän se onkin, ajattelin. Jos ei kolikot tipahtele tuon roisin voron kahmaloista helpolla, ne voisivat tulla sieltä väkivalloin. Redusoin kuitenkin ajatukseni tasolle, jolla jopa väkivalta pelkisti itsensä ulos sieluni viimeisestä kopukasta eli vasemman jalan kantapäästä. Tiluttelin aparaattia nuhjuisilla hiluillani ja arjen työstä väsyneillä sormillani kuin 40 vuotta Für Eliseä naputtanut kapakkapianisti näppäilee kauhtuneen työvälineensä koskettimia.

Voitin koneesta jälleen (en tietystikään kerro tappiotarinoita, sehän olisi järjetöntä) pienehkön summan rahaa. Olisiko kyseessä ollut jotain 27,4 euroa. Takanani pyöri muutama nuori poika, jotka kiroilivat ikäänsä mielestäni hyvin sopimattomalla tavalla. Yksi heistä näytti niin nuorelta, ettei hän välttämättä ollut vielä koskaan edes aivastanut. Tästä sinänsä erikoisesta varttuneisuuden kriteeristä välittämättä hän kuitenkin sylki Salvador Dalin viiksiä ohuudessaan muistuttavilta huuliltaan sellaisia kiroja, joista viime tarinani vanhuksetkin olisivat ihmeissään.

Nämä lapset eivät olleet mitä tahansa skidejä, he luulivat olevansa koviksia. Joukon päämiehenä selvästi toiminut nassikka kysyi minulta rahat laarista kahmittuani yllättävänkin kohteliaasti: ”Anteeksi, ei olisi yhtä lanttia heittää?” Skenaario oli hyvin epäedullinen valehtelulle, jos huomioi sen, että olin juuri lapioinut taskuttomat housuni täyteen metallirahaa. Vippasin nulikalle euron kolikon kuin ”femman näin”, kuten Siitosen Matti aikanaan totesi muuan helsinkiläiskatua kuvaavassa viisussaan.

Pojat olivat kollektiivisen äimistyneitä avokätisyydestäni, vaikkei sana ”kollektiivinen” tietystikään auennut heille sen enempää kuin erään toisen laulun ovet erään suvun jäsenille. Jäin kiinnostuneena katselemaan poikien edesottamuksia pelikoneiden edustalla. Jatkuu ensi numerossa…

Parin paragrafin takaisesta mieleeni tulikin linkata tuo hieno musiikkikappale teidän kaikkien muistia virkistämään. Kyseessä on tietysti tämä hyvin melodinen värssy, joka taitaa olla suomennosbiisi. Onneksi se ei sijoittunut taannoisessa moisia biisejä vertailleessa listauksessa yhtä kenhosti kuin samaisen artistin Muukalainen-kipale. Eri tarina on taas se.

Vaaran vyöhyke tuoksui urealta ja kettukarkeilta...

Eräs mummoista repäisi hihastani kuin se olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Tässä vaiheessa on todettava, että minun oli ymmärrettävä vanhuksia. Eläkepäivästä (siis siitä, kun ne tilille ansaitusti joskin liian pienissä määrin kopsahtavat) oli kulunut tasan viisitoista päivää. Eli viisitoista tai kuusitoista päivää kuukaudesta hieman riippuen oli odoteltava vielä seuraavaankin tilipäivään. Ei ole helppoa elämä vanhuksenakaan. Ei se ole pelkästään Lidlin ovella päivystämistä aamuseiskalta tai hopeateehetkiä iltapäivällä.

Noista syistä iäkkäämmät kanssaeläjäni olivat syystäkin hieman näreissään, kun heidän likimain puolen vuosisataa työhistoriaa seuranneet pienet kansaneläkkeet olivat kuluneet noihin valintamyymälän pelikoneisiin. Sitten minä tulen Gary Buseyn hymyni kanssa ja vain osittain pälvikaljuna paikalle ja napsin noista aparaateista muiden pelaajien kolikot kuin löyhästi kiinnikkeissään kasvavat marjat vain.

Vanhukset saivat siis napakan otteen tekstiileistäni, eikä arviolta 83-vuotiaan Esterin tatsissa ollut vuosien ajan purreen osteoporoosin aiheuttamaa pehmeyttä – päinvastoin. Olin ansassa, eikä tuo hartialinjojen Herkuleesta ja penkkipunnerruksen Lionel Messistä eli vartijamiekkosestakaan enää avukseni ollut. Hätähuudon sijasta pääsin vain vaimean parkauksen, josta Toni Wirtanen ei varmastikaan olisi turhan ylpeä. Vanhukset pitivät minua hallussaan. Hetkeen en ollut varma siitä, ottavatko he minusta maskotin vai tekevätkö he minusta elottoman sellaisen.

Yksi vanhempi rouva huusi ruokottomasti minua nimitellen, enkä viitsi tässä yhteydessä mainita hänen käyttämistään termeistä kuin ”ääliön” ja ”tolvanan”. Olin käynyt heidän reviirilleen, eikä minua totisesti aiottu tuomita tavanomaista oikeuslaitosta ja tuomitsemisproseduuria käyttäen. Olin heidän silmissään syyllistynyt varkauteen ja vieläpä törkeään sellaiseen. Tietysti etuna tässä on se, että ”heidän silmissään” sisältää jotakuinkin kaihia ja muita näkö- ja taitto-ongelmia eli ei juurikaan kovin hirveästi.

Vanhusten eräänlaisena nokkamiehenä luultavasti valtavan klyyvarinsa ansiosta toiminut herrasmies kuitenkin päätti vaikean tilanteen tiukkaan lauseeseen: ”Päästäkää poika pois, ei tämä nyt NIIN vakavaa ole.” Vastalauseryöppy seurasi, mutta tuiman sekä anteeksiantavan varjon sangen harvinaisen kombinaation halogeenilamppujen piirtämänä lattiaan muodostanut iäkäs roolimalli pysyi tiukkana. Selvisin tällä kertaa, mutta saatesanoiksi sain vain ”Ei tarvitse tulla tänne enää!” Tuo oli kauneinta, mitä punoittaviin korviini tarttui tuosta hetkestä. Olin pelastunut.

Marssin takaisin kaupan puolelle ja hankin http://mb.cision.com/Public/MigratedWpy/84333/701536/85b3d819018f55aa_org.jpg yhden tuollaisen. Jostain syystä ne maistuivat huomattavasti aiempaa paremmin. Ehkä opin jotain tuosta koettelemuksesta.

Tarina jatkuu

Jatkoa viime numerosta… Siinä siis seisoin, keskellä vanhuksia. He olivat hiljalleen tajunneet sen, etten ollut yksi heistä. Olo oli kuin sillä kuvitteellisella koiralla, joka on joutunut susien sekaan. Ainoana erona tietysti se, että koira on polveutunut sudesta eikä toisinpäin. Vanhat ihmiset eivät tietystikään ole polveutuneet minusta, mutta nuoremmista ihmisistä he ovat ikäisikseen kehittyneet. Siinä vähän mietittävää.

Siinä kuitenkin toljotin, kiinni jääneenä. Oloni oli kuin olisin jäänyt kiinni jostain lapsuuden jäynästä ja olin saamassa ripityksen. Sitähän se tavallaan olikin. Vanhat ihmiset eivät pitäneet siitä, että heidän mailleen oli tunkeuduttu ja vieläpä maastoutumisen ja soluttautumisen keinoin. He eivät katsoneet hyvällä harhauttavaa pyrkimystäni vaikuttaa yhdeltä heistä.

Onnekseni kapeita hartioitaan uskomattomalla egollaan pönkittänyt vartijamies käveli ohitse juuri hetkellä seitsemännellä, jolloin vanhukset jättivät minut hetkeksi rauhaan. Tietynlainen kaasusumutteen ja niukin naukin saavutetun lukutaidon yhdistelmä toivat vaksille ikäihmisten silmissä auktoriteetin, jota vastaan he eivät halunneet tällä kertaa nousta. Ehkä he näkivät rikkeeni niin pienenä, että voisin selvitä pelkällä näpäytyksellä.

Vartija lipui ohitse niin, että aika tuntui pysähtyneen. Hänen merkittävä ylipainonsa kävi minulle askel hitaalta askeleelta entistä selvemmäksi. Surullista tässä tietysti oli se, että nuorehko mies itse yhdisti painonsa varmasti voimaan, mikä nyt on melkoinen virhearvio tuon kyseisen tapauksen kyseisessä tapauksessa. Niin tai näin, tuo kehnosti istuvan takin rintapielessä seisseen vartiointiliikkeen logon auktorisoima ostoskeskuksen pelastava enkeli oli toden totta minut piinastani päästävä.

Muuten vanhukset olisivat voineet päästää minut piinasta hieman eriävin tavoin. Kuvittelin jo hetken, kuinka he ajattaisivat minut rollaattoreineen montun reunalle. Siinä minut sitten kivitettäisiin loppumattomin ja aina vanhentunein Marianne-karkein. Karkein, jotka ovat ajalta, jolloin Fazerin logo oli erilainen ja itse perustajakin vielä elossa. Olin kuitenkin selviävä tuosta koettelemuksesta, kunnes…

Tarina jatkuu seuraavassa tekstipätkässä. Siihen saakka voit tutustua vaikkapa http://www.netentstalker.com/wp-content/uploads/2013/09/Super-Win-South-Park-NetEnt.jpg tuollaiseen. Sellaista kombinaatiota jokainen näitä pelejä pelaava odottaa. Super Mega Win, siinä olisi sitä jotain. Ehkäpä joku päivä pelaan vielä kotini rauhassa nettipeliä, jolloin tuollainen napsahtaisi. Sitä odotellessa jatkan tarinaani seuraavalla kerralla.

Luhtasen Juha vaaran vyöhykkeellä, osa 1

Viimeiset pari tekstiäni ovat käsitelleet ja jopa koskeneet vanhoja ja legendaarisia pelejä. Tuoreempaa kosketuspintaa pelikoneisiin sain eilen, kun infernaalisen kokoisessa S-kaupassa vierailtuani päädyin tuolle peliautomaattien epäpyhälle sektorille, jota rajasi K 18 -nauha ja vanhojen ihmisten ominaistuoksu.

Hiivin alueelle hyvin varoen, jotteivät aistiharhaiset vanhukset kuulisi tömistelevää käyntiääntäni. Heidän pitää luulla minua yhdeksi omistaan, ajattelin. Hieraisin muutamaa kettukaramellia kainaloihini ja haroin vankan hiuskuontaloni niin, että se näytti harvalta ja ylikammatulta. Onnekseni en ollut pessyt tukkaani lähes vuorokauteen. Pahin virhe vanhusten lähenemisessä olisi ollut käyttää heidän kurttuisille mutta yllättävän herkille nenilleen sopimattomia hajusteita. Olin liikkeellä aika tavalla au naturelle, sillä olin tässä erittelemättömistä syistä päättänyt olla vuorokauden ilman hajusteita. Kettukarkit kuitenkin tekivät tehtävänsä – pääsin vaivihkaa alueelle.

Siirryin hetimiten pelaamaan monella eri pelillä varustettua aparaattia, josta en voinut valita mieltymysteni mukaista korttipeliä. Vanhukset nimittäin kuulevat pokeripelien äänet ja he huomaavat välittömästi itseään selvästi nuoremman ihmisen läsnäolon. Hedelmäpeli, sellaista sitä on pelattava. Eikä tietenkään mitään ”sekavaa ja monimutkaista linjapeliä” (voit lukea edellisen niin, että yrität imitoida vastakkaista sukupuolta olevaa 81-vuotiasta kanssaeläjää).

Olin pelannut peliä onnistuneesti muutaman minuutin ajan, kun tein ensimmäisen ja ainoan virheeni. Tuo harha-askel oli kohtalokas. ”Onnistunut pelaaminen” muuten tarkoittaa tappioita, sillä virheeni oli voittaa isosti. Tai pikemminkin, ottaa voitot rahana ulos. Vanhusten päät kääntyivät kuin palvelukodin päivällistä seuraavalla jälkiruoalla. Siis sikäli kun se mainittu herkku ei vaadi puremista, vaan on mieluusti kiisselimuodossa.

Siinä minä sitten kilistelin alalaariin 37 euroa niin, että olisin voinut vannoa koko summan tulleen alas 20-senttisinä. Ropina oli aivan hirvittävä ja tämän vanhuksetkin äkkäsivät. Eräs tarttui minua ranteesta ja tutki ensin sormiani, sitten kasvojani. ”Eihän näissä ottimissa ole rypyn ryppyä”, tämä arviolta 103-vuotias nainen huudahti. Valahdin aivan valkoiseksi, mikä tietysti olisi lähtökohtaisesti hyvä asia vanhusten keskellä…

Jatkoa seuraa ensi numerossa, siis aivan kuten Aku Ankka -lehdessä. Siihen tuotokseen saakka voit viihdyttää itseäsi vaikkapa tsekkaamalla saitilta http://nettipotti.com/ saatavien bonusten koot ja mallit. Viimeistään maanantaina jatketaan.

Jatketaan maanantain aiheesta

Jatkanpa eilisellä aiheella, kun siitä nyt innostuin vallan. Eli siinä missä vanha ja legendaarinen 200 markan pokeri oli paras korttipeli, palaan nyt noihin muihin vekottimiin, joille ei juurikaan vastinetta nykymaailmasta löydy. Vai löytyykö sittenkin?

Vanhalle pottiviitoselle eli sille Suomen ensimmäiselle viisilinjaiselle hedelmäpelille ei minun kirjoissani löydy vastinetta tai ainakaan sen veroista aparaattia tänä päivänä. Puhun/kirjoitan siis siitä, missä meloni–meloni–tähti-kombinaatiota ja mukavaa kerroinmansikkaa ja -kirsikkaa odotti joka jannu. Ehkä niin teki osa tytöistäkin. Olkoon miten on, pelin päävoiton taisi saada yhdistelmällä, jossa vasenta yläkulmaa koristi kirsikka, jossain risteili kolmen RAY-logon sarja ja toisaalla matkasi appelsiini–appelsiini–tähti-yhdistelmä. Mansikka saattoi vaikuttaa oikeassa alakulmassa, mutta tästä en mene takuuseen.

Tässä on tietysti osa nostalgian kutinaa ja ajan patinaa, mutta kyllä nuo ensimmäiset kunnon pelikoneet olivat niitä parhaita. Muistan tietysti vanhana ukkelina vielä 90-luvun alkupuolen hedelmäpelin, joka varsin painostavalla pyöritysäänellään tuolloin hyvin nuoren vesselin vakuutti. Ei tuplausta, yhdessä versiossa ei tainnut olla edes lukitusta. Voitonmaksunappia ei ollut, vaan mahdolliset saatavat kolisivat suoraan alalaariin. Ah, nuo olivat aikoja.

Nykykoneissa saattaa olla suuremmat voitot jopa inflaatiokorjattuina, mutta jotenkin nuo lapsuuden ja varhaisnuoruuden pelikoneet olivat jotain niin hienoa ja nostalgista. Pelatahan ei lainmukaisesti saanut, mutta silti sitä piti harrastaa. Muistan vieläkin niin monta mainiota pelireissua kavereitten kanssa, kun täsmäiskujemme kohteiksi muodostuivat tuolloiset Veikkaustoimistot, suhteellisen nykyaikaiset huoltoasemat ja toisinaan jopa baarit.

Pelaaminen nuorena oli jännittävää, mukavaa ajanvietettä ja niin – tappiollista. Pelihimo iski aina tämän tästä ja tuon tuosta, eikä nuorta sielua oltu vaivattu ajatuksilla ja teorioilla EV-luvuista tai -prosenteista tai mistään muustakaan. Palautusprosentteja ei ollut tiedossa, eikä niiden perään liioin oltaisi kyseltykään. Rahaa meni lähes aina enemmän kuin sitä tuli, mutta nykypanoksiin nähden sitä meni tietysti lopulta suhteellisen vähän.

Jos mielesi tekee verestää vanhoja pelikonemuistoja, voit aloittaa vaikkapa tästä ja viihtyä kenties jopa hetken verran. Alkuperäisen veroisiahan nämä eivät tietysti ole, mutta pieni matka nostalgian tiellä ei tee kenellekään pahaa.

Suosikkipelisi?

Mikä on sinun kaikkien aikojen suosikkipelisi, kun tuuripelejä vertaillaan? Siis KAIKKI lykyn piikkiin kategorisoitavissa olevat pelit ja lajit lasketaan, mitään muuta ei. No okei, onhan kolikkopeleissäkin olemassa se hyvin marginaalinen taitoelementti, joskin siitä on suhteellisen turha puhua. Jätetään tuo siis pois laskuista ja puhutaan ihan rehellisesti vain ”tuuripeleistä”, sillä sellaisiahan nuo kolikoista käyntivoimansa ja pelivarauksensa ammentavat aparaatit ovat.

Oma suosikkini on Raha-automaattiyhdistyksen eli Rahiksen vanha & kunnon 200 markan pokeripeli eli ”Pokeri”. Siis se, missä oli ne kunnon näppäimet, kunnon päävoitto ja oikeat tuplausäänet. Etenkin viimeksi mainitut. Jokainen tuota peliä salaisesti tai täysin avoimesti fanittanut ihminen tietää tasan tarkkaan, mistä puhun. Se addiktoiva tuplaus, ne kolikon kilinää jäljittelevät äänet, se epäonnistumista vääjäämättömästi seuraava ”kosh”-ääni ja niin edespäin.

Jokaisella meistä on varmasti kokemuksia siitä, kuinka tuossa pelissä tuplasi ”loppuun asti” ainoastaan valitakseen viimeiseksi kortikseen väärän valinnan noiden klassisten pienen ja ison väliltä. Itse muistan kaveripiirissäni lähinnä legendaariseksi muodostuneen tarinan, jonka mukaan kaksi nuorta miekkosta pelasi kymmenen (vai oliko se vain viiden) markan kimppaa.

Toinen kavereistani naputteli sitten tarinan mukaan kahta paria tai kolmosia seuranneen (ja markan panostasolla saavutettua) kolmen markan voiton jälkeen tuplauspainiketta kuin huomista ei olisi. Kuusi markkaa kyseessä, valinta kohdistui isoon – oikein. Kaksitoista markkaa, isoa painettiin toistamiseen – oikein. 24 markkaa ja jälleen mennään isolla – oikein. 48 markkaa ja sama tuttu kaava, tuplauspainiketta hakataan kiivaasti ja isoa kertaalleen siinä välissä. Ja oikeinhan se meni.

96 markkaa on seuraava etappi matkalla päätyyn, ja mikäpäs muukaan sieltä valikoituu kuin iso. Oikein. Jäljellä on enää viimeinen kortti, johon intuitiivinen kaverini päättääkin jostain syystä painaa pientä. Ristikuningas tervehtii nuoria miehiä partansa takaa ja kulmiensa alta. Pojat eivät saaneet liki sataa markkaa miehiin, mutta he saivat hyvän tarinan kerrottavikseen. Tästä voitte ammentaa hieman nostalgiatrippiä, vaikka kyseessä onkin vain huntin masiina. Voi pojat, saadapa joku kaunis päivä tuollainen vanha ja ehta 200 markan pokeri kämpille. Sitä päivää odotellessa.

Löytökolikosta iloa kahdelle

Kaverini kuuli tästä lottopeliaiheisesta tuotoksestani ja päätti kantaa kortensa kekoon. Siis ei kirjaimellisesti, vaan lähinnä kuvaannollisesti. Mutta asiaan, sillä nämä sivupolut ovat jotain turhaa. Ja tein sen taas. No niin: Kyseinen kamu oli kuitenkin ollut ostoksilla paikallisessa valintamyymälässään, kun hänen näköpiiriinsä oli ilmaantunut sopivalta näyttänyt Rahiksen pelimasiina.

Aparaatin alalaarissa oli kimaltanut kahden euron arvokolikko, jonka ystäväni oli häpeilemättä napannut ahnaisiin hyppysiinsä. Pari euroa solahti suoraan koneen auvoisaan raha-aukkoon ja ystäväni oli valinnut pelikohteekseen vanhan kunnon Jaakobinpainin eli Kulta-Jaskan. Euron kertalaakit seurasivat ensin toisiaan siten, että voitot pyörivät jossain kahdeksan euron huiteilla.

Sitten tapahtui tietysti sellaista, että paria napakkaa voittoa seurasi kaksi uutta ja suurempaa mokomaa. Kahdeksan euroa muuttui kahdeksaksitoista ja kohta kolmesta kympistä tuli seitsemän kybää. Ystäväni lopetti lopulta pelaamisen 85 euron summaan. Ilmaista rahaa, jos sellaista joskus on ollut. Mitä tässä tarinassa sitten on erikoista? Eipä vielä hirveästi mitään, mutta tästähän se kehittymään lähtee.

Kolikon koneeseen (ilmeisesti) unohtanut henkilö nimittäin palasi paikalle kaivamaan laaria ystäväni pelihetken jälkeen. Kyseessä ei ollut laareja tämän tästä kauhova pullomummo, vaan selvästi jotain unohtaneet näköinen henkilö. Kaverini päätti olla rehti ja hän kertoi menestyksestään ja ojensi parisen euroa sen ”oikealle” omistajalle.

No mitäpä tästä sitten seurasi? Kolikon aiemmin hukannut ja taas uudestaan haltuunsa saanut henkilö pelasi kaverini ohjeista samaista aparaattia ja vieläpä samaista Kulta-Jaskaa. Mitäpä siitä seurasi muuta kuin suuri voitto? Tällä kertaa pelaaja lopetti sessionsa 65 euron kohdalla. Tämä masiina siis sylki kahden euron sijoitukselle yhteensä 150 euroa, josta pääsi nauttimaan parikin eri ihmistä.

Rehellisyys maan perii tai mitä tahansa siihen suuntaan, näin pääsi käymään tällä kertaa. Tämän ehtoon linkki lähtee osoitteeseen http://www.lotteryuniverse.com/stories-mega-millions-winners.aspx, josta poimin ensi kerraksi jonkin tarinan käännettäväksi. Siihen saakka: Kannattaa ilmeisesti kokeilla noita Rahiksen pelejä ja vieläpä sitä klassista kultaista Jaakoppia. Pelikoneet tuntuvat viritetyn niin, että yhtä tai paria suurempaa voittoa saattaa seurata vielä kolmas tai neljäskin. Ei siis välttämättä kannatakaan lopettaa kun on voitolla. Ei ainakaan heti.