Lisää suosikkipelejä pukkaa

Jatketaanpa vielä noista teinivuosien suosikkipelikoneistani. Tällä kertaa pelataan suomalaisten suosikkipeliksi 2000-luvulla profiloitunutta televisiopeliä. With a twist.

Kyse on siis kenosta ja vieläpä tarkennettuna kortti- sellaisesta. Rahiksen korttikeno oli (ja taitaa huonommassa formaatissaan olla yhä) eräs 1990-luvun parhaita ja erityislaatuisimpia peliaparaatteja. Jokainen konetta tahkonnut muistanee sen jäykän ja lukuisten bakteerien kyllästämän ilotikun, jota myös joystickiksi englantia ymmärtävä nimittänee.

Korttikenon idea oli selkeähkö: 52 kortin pakasta tuli valita haluamansa määrä kortteja, joista sitten maksettiin voittoja asianmukaisella tavalla. Kortteja pystyi valitsemaan yhdestä viiteen, jollen ihan väärin muista. Yhdellä kortilla pelatessaan ja siihen osuessaan sai lähinnä tuplaukseen johdattaneen summan rahaa, mutta päävoitto 200 markkaa realisoitui tietysti viiden kortin valinnalla ja sitä seuranneella osumalla – sekä täydellä viiden markan panoksella.

Kortteja arvottiin jokaista pelikertaa varten jotakuinkin viitisentoista, mutta tarkkaa määrää en nyt tähän hätään muista enkä liioin kaivaa jaksa. Oikea kenovekotin sadan markan päävoitolla näytti muuten tältä: http://koti.mbnet.fi/tersa/ray/kuvat/rayvanhat/muut/korttikeno100iso.jpg. Nuo nykypäivän laitteet ovat silkkaa turhuutta näiden oikeiden ja ”alkuperäisten” rinnalla.

Kenon loistopuoli oli tietysti etenkin nuoren ihmisen mielestä sen tuplausominaisuus. Pokerista tutulla tavalla siinä pystyi rämpyttelemään niitä klassisen mainioita näppämiä, jotka olivat miljoonan ripeän painalluksen voimasta lähinnä vertyneet parhaaseen iskuunsa. Tämä yhdistettynä alati tunnelmalliseen ja suhteellisen kohtalokkaaseen tuplausmelodiaan tuottivat pelikokemuksen, jollaisen ainoastaan 1990-luvun korttimasiinat pystyivät luomaan. Ah, se oli ihanaa toimintaa se. Muistan yhä, kuinka tuollainen kokemus nostatti nuoren miehen vähäiset haituvat pystyyn ja välillä myös poikittain.

Jokaisella oli oma tapansa pelata kenoa, se teki pelistä hienon. Moni haki suurinta voittoa viidellä kortilla, toiset pelasivat kahden kortin settejä. Huomattavan moni hamusi voittoja neljällä samalla kortilla, kuten vaikkapa neljällä soltulla eli jätkällä tai sitten legendaarisesti neljällä ässällä. Myös neljän kuutosen tai kasin pelaaminen oli melkoisen yleistä. Johtuukohan tämä peräti siitä, että nuo kortit ”hukkuivat” helpoimmin muiden joukkoon, mene ja tiedä. Sitten olikin kiva yllättyä voitoista. Moni sen sijaan pelasi random-kortein eli summamutikassa valituilla kahdella tahi jopa viidellä lappusella. Itse pelasin usein neljällä kasilla.